Anun tunnelmia Tg-Jiun matkalta 8.-11.9.2007

Romania on niin äärimmäisiä tunteita herättävä maa, että minun on lähes mahdotonta pukea sanoiksi tuntemuksiani sortumatta yltiömäiseen superlatiivien käyttöön.

Jo heti lentoasemalta lähdettyämme ensimmäiset kulkukoirat näkyvät kadulla ja tämä jatkuukin koko matkan ajan. Vaikea uskoa että Romaniasa olisi "vain" n. 2 milj. kulkukoiraa, koska milloin tahansa katsookin minne tahansa on siellä ainakin yksi koira. Pieniä pentuja, isompia pentuja, loukkaantuneita koiria klinkkaamalla kolmella tassulla, kaiken kokoisia ja näköisiä koiria. Myös pieniä kotikoiria, jotka on hylätty jonnekin. Mietin miten noin pienet selviävät kylmästä talvesta. Yksi pieni koira erityisesti jäi kummittelemaan mieleen; lauantaina menomatkalla moottoritientien vieressä seisoi pieni n. 25cm koira tuijottamassa tielle kuin jotain odottaen. Tämä oli keskellä ei mitään, asustusta ei lähimaillakaan. Selvästi koira oli heitetty ohi ajaneesta autosta tienvarteen. Paluumatkalla tiistaina sama koira seisoi edellen samassa kohtaa odottaen autojen ja rekkojen painellessa 140 ylinopeutta ohi.
Myös koiranraatoihin on pakko "tottua" koska niitä on tienvarsilla jatkuvasti.
 
Huomasi heti että Gorgjn maakunta on Romanian köyhintä aluetta, mustalaisilla on paljon hevosvankkureita eivätkä hevoset läheskään aina näytä kovin hyväkuntoisilta. Lisäksi liikenne on sanomattoman hurjaa ja rekat kaahaavat vaarallisen läheltä niin autoja kuin hevosiakin ohitustilanteissa. Heti lauantaina saapuessamme Tg-Jiuhun näimme kadulla hylätyn, lähes kuoleman oman hevosen joka seisoi apaattisena kylkiluut törröttäen paikallaan. Ostimme hevoselle ruokaa mutta emme nähneet sitä enää uudestaan ennenkuin vasta viimeisenä päivänä olessamme lähdössä paluumatkalle. Vein sille nopeasti kasan leipää ja muutaman omenenan eteen jolloin ohikulkeva mies selitti minulle jotain kovaan ääneen hurjasti elehtien,  josta olin ymmärtävänäni ettei moista kannataisi enää edes ruokkia.
 
Itse tarha oli melko lailla sellainen kuin olin ymmärtänyt kuvista ja Kiian kertomasta. Itse Carmena ja Patricia ovat valtavan sympaattisia persoonia ja heistä aivan paistaa rakkaus eläimiä kohtaan. Erityisesti minuun teki valtavan vaikutuksen kuinka paljon Carmena näkee vaivaa pitääkseen tarhan ja varaston puhtaana ja koirat säännöllisesti ruokittuna ja hoidettuna. Carmena vaihtaa päivittäin myös pentujen ja sairaiden koirien makuualuset. Kaikki tämä ei todellakaan ole helppoa 400 koiran kanssa hyvin alkeellisissa olosuhteissa. Onneksi Carmenalla on edes Adi apunanaan. Adi tekeekin todellakin ahkerasti työtä, vaikka 25kg ruokasäkkien olalla kantelu monta kertaa päivässä on kauhean raskasta. Olen kyllä tämän nähtyäni kovin huolissani Carmenan jaksamisesta, koska hän tekee joka ainut päivä 13-15h raskaita työpäiviä eikä ole vuosikausiin pitänyt yhtään lomaa. 
 
Tarha on aivan vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä, ja autot ajavat kauhean lujaa ohi mikä on aika pelottavaa. Mustalaiset jotka eivät suhtaudu tarhaan järin ystävällisesti ajavat hevosvankkureillaan vähänväliä tarhan ohi läheiselle pellolle. Kadun varrella on selvästi kova rakennusbuumi ja tämä kohdistaa tarhaan kovia muuttopaineita kaupungin taholta. Minulla itselläni olisi edes jonkinlainen mielenrauha jos tarhan saisi siirrettyä uudelle tontille turvallisempaan paikkaan. Edellisellä viikollahan joku oli mykkyttänyt rotanmyrkyllä tarhalla 5 koiraa, joista yksi oli kummikoirani Maxy. On kauhistuttavan helppoa heittää myrkkysyöttejä aidan yli.
 
Kaikki lahjoitukset tulivat tarhalle enemmän kuin tarpeeseen. Pienenä yksityskohtana voin mainita että Carmena iloitsi kovin pakkauksesta steriilejä lateksihanskoja joista oli ollut huutava pula. Kävimme Kiian ja Helin kanssa pari kertaa myös paikalisessa supermarketissa jossa hamstrasimme kaksi isoa kärryllistä erilaisia pesuaineita, siivoustarvikkeita, talouspaperia, kuppeja, harjoja ja kestäviä leluja pennuille. Pennut riemastuivat kovin tuliaisista ja kukin yritti vuorollaan omia yhden palloista omaan pesäänsä. Varastorakennuksessa majaili noin 20 eri-ikäistä ja -kokoista pentua, sekä muutama sairas koira. Syötimme Helin kanssa pennuille ja sairaille Nutriplaus -geeliä, mikä olikin varsinainen hitti. Kiia ja Heli myös madottivat varastorakennuksen pennut. Itse moppasin kerran jos toisenkin lattialta erinäiset lätäköt ja kakat, ruokin, vaihdoin vesiä, leikin ja hellin pentuja. Pennuista pari oli melkoisia riiviöitä, muutama taas hieman arempia, mutta kaikki janosivat yhtälailla huomiota ja rapsutuksia. Jäin erityisesti ikävöimään topakkaa n. 1,5kk ikäistä pientä harmaata palleroa, joka oli jätetty pari yötä aiemmin Carmenan portin eteen.
 
Tarhalla on lauma vahtikoiria, jotka ovat valtavan ystävällisisiä ja hellyydenkipeitä. Erityisesti kummikoirani Gogu ja aina iloinen Kiti tulivat jatkuvasti varsinkin Jukan hellittäväksi. Itse tarhan koirat ovat hurmaavia. Kaikki halusivat rapsutuksia, huomiota tai kiivetä syliin. Monet vanhemmat pennut taas riemastuivat kovin lekkareideni nauhoista ja repivät ne samantien. Lenkkarini olivat jo valmiiksi "entiset" joten en hennonut kieltää pieniltä lenkkareideni tuhoamishauskuutta. Kaunis vaalenruskea vinttikoiraa muistuttava Richie oli erityisen liikuttava; Richie työnsi päänsä tai tunki itsensä kokonaan ihmisen jalkojen väliin varmistaakseen rapsutukset. Muuten Richie oli hyvin rauhallinen ja hiljainen eikä sanonut koko aikana yhdellekkään koiralle edes yhtä pientä murahdusta.
 
Paikalliset adoptoivat tarhalta koiria parhaimmillaan kymmenkunta vuodessa. Patricia kertoi että heiltä kysellään useinkin vihaisia vahtikoiria jotka halutaan kettingin päähän,  mutta että heillä ei ole tuollaisia koiria, eivätkä he luovuttaisikaan koiria kettingin päähän. Huomioni kiinnitti etutarhassa pieni terhakka Lily-koira. Ihmettelin kun noin pienikään koira ei ole onnistunut saamaan kotia ja kerroin että tuollaiset koirat ovat hyvin haluttuja Suomessa.
 
Maanatainai-iltana syödessämme hotellilla illallista Carmena kyseli kiinnostuneena Viron kulkukoiratilanteesta ja oli hyvin yllättynyt kun kerroimme ettei se ole yhtä paha kuin Romaniassa ja että Virossa ei oikeastaan ole kulkukoiraongelmaa vaan koiria hylätään vielä paljon esim. tarhoille. Patricia ei lisäksi voinut uskoa että Virossa on vain n. miljoona asukasta, koska jo Bukarestissa pelkästään on 2 milj. asukasta. Naisia kiinnosti myös koirien tilanne Suomessa. Kiia ja Heli kertoivat että Suomessakin koiria lopetetaan vuosittain paljon ns. pitovaikeuksien takia ja järkytys suorastaan paistoi molempien naisten kasvoilta. Patricia ihmetteli miten eläinlääkärit saavat lopettaa nuoria terveitä koiria. Hetken tunsin suomalaisena syvää häpeää ja ajattelin että suomalaiset eivät ole juuri romanialaisia sivistyneempiä eläinten suhteen.

Myös Carmenan jaksamisen tuli jossain vaiheessa puheeksi jolloin yritin hienovaraiseti kertoa Carmenalle, että Suomessa on paljon ihmisiä jotka ajattelevat häntä ja ovat kovin huolissaan hänen jaksamisesta. Carmena liikuttui tästä silminnähden. Juttelimme myäs apumies Adista ja miten voisimme motivoida häntä jatkamaan työskentelyä tarhalla mahdollisimman pitkään. Adi on koko tarhan historian ensimmäinen työntekijä joka oikeasti tekee töitä ja on jopa ollut halukas allekirjoittamaan virallisen työsopimuksen.

Tiistaina Jukka kirjaimellisesti pakotti vaatimattoman ja hiljaisen Adin ottamaan vastaan 50 euron bonuksen. Adi oli ensin kieltäytynyt sanoen, että Carmena maksaa riittävästi palkkaa. Kun Jukka oli sanonut bonuksen tulevankin meiltä ja olevan hyvän miehen lisä, oli Adi kertonut, että tulette löytämään hänet tarhalta vielä ensi vuonnakin. Jäähyväiset Carmenan ja Patrician kanssa olivat tunteelliset, enkä hyvistä yrityksistäni huolimatta onnistunut pidättelemään kyyneleitäni. 
 
Koko tarhalla olon ajan mielessäni oli päälimmäisenä kiitollisuus kaikkia suomalaisia kummeja kohtaan,  jotka mahdollistavat tarhan toiminnan. Carmena ja Patricia ovat niin monien eläinten lähes ainoa toivo saada apua koko Gorgjn maakunnnan alueella.
 
Vielä lopuksi minun on kerrottava siitä kuinka varoittamatta yllättävät tilanteet tulevat eteen Romaniassa. Menomatkalla lauantaina pysähdyimme n. 2 tunnin automatkan päästä Bukarestista moottoritien varella olevalle huoltoasemalle. Paikka oli keskellä peltoja eikä mitään asutusta ollut lähimaillakaan. Yhtäkkiä kuin tyhjästä pieni suloinen koira lähestyi minua ystävällisesti joskin hieman hitaanlaisesti. Pikkuinen oli kovin hurmaava ja annettuamme sille vettä olin jo aivan myyty ja vaadin että koira on otettava mukaan. Pieni kirppukasa, jonka silmät olivat tulehtuneet ja takajalat jäykät oli selvästi kulkukoira. Pikkuinen oli melko laihakin. Juoksin huoltoasemalle tiedustelemaan voisiko koiran ottaa mukaan ja yksi asiakas osasi jotenkuten tulkata. Työntekijät nauroivat ja sanoivat että ota vaan mukaan jos haluat, koira ei ole kenenkään.
 

Pikkuinen ristittiin nopeasti Ceasariksi (tulin, näin, hurmasin) ja Ceasar asettui mukavasti takapenkille kanssamme nauttimaan rapsutuksista. Tg-Jiussa salakuljetin Ceasarin Kiian ponchon alla hotellihuoneeseemme. Seuraavana aamuna Caesar sai pesun blondishampoolla, ulkoloishäätö oli annettu jo edellisenä päivänä huoltoasemalla. Totesimme attä pienet hampaat olivat aivan valkoiset, joten kyse on hyvin nuoresta koirasta, ehkä noin vuoden ikäisestä. Piristyttyään pieni osasi myös riiviöidä. Supermarketista löytyi panta ja hihna ulkoilutusta varten, ja hihnassa ulkoilu herättikin joka kerta ihmetystä paikallisissa. Jos olisin todella halunnut järkyttää paikallisia niin kakkapussin olisi vielä voinut ottaa mukaan. Muutimme seuravana aamuna hotelliin jonne sai ihan virallisestikin tuoda koiran. Pikkuinen oli alusta asti aivan sisäsiisti. Ceasar oli kanssani lähes 4 päivää, nukkuen tyytyväisenä auton takapenkillä päivät minun hääriessäni tarhalla. Aina välillä käytiin ulkona, helliteltiin, syötiin kuivattuja kuhalastuja joista pikkuinen kovasti tykkäsi. Tiistaina pois lähtiessämme sydämeni tuntui särkyvän kun Ceasar jäi istumaan Carmenan auton etupenkille peräämme katsoen.

Kuvia Ceasarista

Anu ja Ceasar sekä huoltoasema, jolta Ceasar löytyi

Kotona Suomessa päätimme että Caesar tulee meille kotiin. Joten minulla on tulossa uusi Romanian matka n. kuukauden kuluttua, kun kaikki asianmukaiset rokotukset ja sirutukset Ceasarille on hoidettu.

Matkaterveisin,

Anu