Matkaraportti Tg-Jiun reissusta 3.-8.8.2006

Tätä toista vierailuamme Tg-Jiuhun olimme alkaneet suunnitella ajatuksissamme jo heti ensimmäiseltä matkaltamme palattuamme viime vuoden lopulla. Olimme henkisesti aika hyvin valmistautuneita reissuun ja kaikkine moninaisine ja välillä hyvinkin monimutkaisine ja kipeine tapahtumineen se ei olisikaan onnistunut ilman vahvoja sisäisiä voimavaroja, joita olimme keränneet kuukausien ajan matkaa valmistellessamme. Tämä matkaraportti on minun, Kiian, havainnointeihin ja kokemiini asioihin pohjautuva, mutta meistä jokaisella läsnä olleella on luonnollisesti omia mieliin painuvia tapahtumia ja tunnelmia, joista varmasti saatte ajan myötä lukea lisää. Jokaista kokemaani yksityiskohtaa en myöskään minä saa tähän raporttiin mahtumaan, mutta toivon että se antaa teille jokaiselle mahdollisimman havainnollistavan kuvan matkastamme ja siitä mitä sen aikana koimme.

Torstaina 3.8. Jukka & Jukka ja minä, Kiia, lensimme Wienin kautta Bukarestiin, jonne saavuimme iltapäivällä klo 13.30. Sini oli saapunut Bukarestiin jo edellisenä yönä ja hän oli vastassa meitä lentokentällä, josta vuokrasimme auton ja ajoimme Tg-Jiuhun. Maisemat ajomatkan varrella olivat hyvin erilaiset kuin viime marraskuussa, jolloin kaikki näytti aika harmaalta ja ankealta. Nyt paistoi aurinko täydeltä terältä ja maisemat näyttivät paikoin hyvinkin kauniilta. Emme tietenkään voineet välttyä näkemästä teiden varsilla lojuvia lukuisia autojen alle jääneitä kuolleita koiria, mutta olimme osanneet varautua siihen edes jollakin tavoin. Perillä Tg-Jiussa olimme noin iltakahdeksalta. Olimme sopineet Patrician kanssa, että majoitumme ensin hotelliin ja hän tulee hakemaan meitä sieltä vielä tarhalle viemään tarhan työmiehille ruokaa ja katsomaan miltä tarhalla näyttää ensimmäisten sterilointikampanjan päivien jälkeen.

Tapasimme jo heti saapumispäivän iltana hotellilla myös suomalaisen eläinlääkärin Serbanin ja hänen pieneläinhoitajavaimonsa Päivin. Heillä oli toinen työpäivä tarhalla takana ja tunnelmat olivat vielä aika sekavat. Selvisi, että paikallinen eläinlääkäri, Popescu, on varautunut kampanjaan melko heikoin varustuksin ja käytti koko ajan Serbanin mukanaan tuomia lääkkeitä. Romaniassa on kuulemma hyvin yleistä, että steriloinneissa narttukoirat vain ns. rauhoitetaan eikä nukuteta, niin kuin tarve vaatisi. Voitte vain kuvitella miltä koirista tuntuu ja ne saattavatkin huutaa kivusta läpi operaation. Koirat on yleensä myös tästä syystä sidottu kaikista jaloistaan kiinni leikkausten ajaksi. Suomalainen eläinlääkäri kertoikin, että nukutusaine jota hän käyttää ja jota paikallinen eläinlääkäri on häneltä kampanjan ensimmäisenä päivänä ”lainannut” tulee tällä menolla loppumaan. Päätimmekin pyytää Popescua tilaamaan nukutusainetta heti seuraavana aamuna lisää. Saimme myös tietää, että varastorakennuksen valaistus on onneton ja sitä tulee kohentaa. Onneksi mukanamme oli sähköasentaja, joka osaisi auttaa siinä ongelmassa.

Sitten jo saapuikin Patricia ja lämpimien halausten jälkeen Sini ja minä päätimme lähteä hänen kanssaan tarhalle viemään ruokaa tarhan työntekijöille Razvanille ja Manololle, jotka yöpyivät kampanjan ajan samassa teltassa, jossa toipui lukuisia steriloituja koiria. Ilta oli jo hämärtynyt ja tarhan pihalla sekä teltassa oli lähes pilkkopimeää. Vain tarhan varastorakennuksesta paistoi valo. Suunnistimme kuitenkin Patrician jäljessä ensin teltalle ja tervehdimme Razvania ja Manoloa, jotka ovat teini-ikäisiä honteloita ja pienikokoisia poikia. Tervehdimme myös tarhan vartiokoiraa Gogua, joka tuli häntä heiluen nuuskimaan meitä. Teltassa oli niin pimeää, ettemme saaneet selvää kuinka paljon siellä oli toipuvia koiria, mutta äänestä päätellen aika monta. Siellä oli kuulemma myös kymmenkunta hylättyä koiranpentua omassa pienessä aitauksessaan. Pojat jäivät syömään ruokaansa kun siirrymme Patrician johdattamana varastorakennuksen puolelle, jossa myös toipui kymmenkunta steriloitua narttua ja kolme pentua, jotka olivat melko heikossa kunnossa. Tervehdimme koiria ja silittelemme pentuja, joista yksi oli niin heiveröinen, etten uskonut sen selviävän aamuun ja pikkuinen olikin menehtynyt yön aikana.

En tiedä muista, mutta minä en juurikaan saanut nukutuksi kun mietin mitä seuraava päivä tuokaan tullessaan. Vatsanpohjaa nipisti aika lailla yön aikana.

Perjantaiaamuna kävimme ensin ostamassa metritolkulla sähköjohtoa, jotta tarhan varasto-rakennukseen saataisiin lisävaloa ja tarhalle saavuimme yhdeksän aikoihin. Aamut tarhalla alkavat aikaisin varastorakennuksen perusteellisella siivoamisella ja siellä olevien steriloinneista toipuvien koirien häkkien puhdistamisella. Häkeissä oli kahdesta kolmeen koiraa ja ne tuli tietysti yleensä ottaa häkistä ulos, jotta puhdistaminen onnistuisi. Varastorakennuksen jälkeen siirryttiin puhdistamaan teltan häkkejä. Emme olleet osanneet ajatellakaan minkälainen urakka jo yksistään häkkien siivoaminen on ja se veikin aamusta monta tuntia ja toivottavaa tietysti oli se, että siivoaminen oli tehty ennen kuin lääkärit aloittivat työnsä puoli kymmenen ja kymmenen välillä. Tätä ja kaikkea muuta tekemässä tarhalla oli työntekijöiden lisäksi Carmena ja Patricia sekä hänen isänsä Mircea. Ensimmäisenä aamuna seurasimme Sinin kanssa tarkkaan kuinka homma hoidetaan, jotta osasimme olla sitten mahdollisimman tehokkaasti apuna seuraavina päivinä.

Perjantaille oli sovittu muutama tapaaminen, mm. Tg-Jiun kaupungin varapormestarin luo klo 10 aamulla. Carmena, Patricia ja minä keskustelimmekin pitkän tovin varapormestarin kanssa kulkukoiraongelmasta, sen ratkaisemisesta ja tokihan puhuimme myös sterilointikampanjasta. Varapormestari myönsi suoraan, että heidän on tehtävä Carmenan ja Patrician kanssa yhteistyötä ja että kulkukoiraongelma ei poistu tappamalla. Seuraamme tietenkin tarkkaan miten sterilointiohjelman käynnistäminen Tg-Jiussa edistyy. Meidän on kuitenkin muistettava, että nykyinen tarha vaatii aikamoiset parannukset ja resurssit mikäli mm. steriloinnit ja toipuvat kulkukoirat hoidetaan siellä. Carmena ja Patricia ovat ehdottomia mm. siinä, että steriloituja narttuja ei päästetä liian aikaisin takaisin kaduille. Liian useat tahot, jotka toteuttavat kulkukoirien sterilointeja Romaniassa laskevat nartut heti operaation jälkeen kaduille ja se voi olla hyvin kohtalokasta. Nytkin sterilointikampanjan aikana steriloidut tarhan narttukoirat saivat toipua 5 vuorokautta ennen kuin ne päästettiin takaisin tarhalle. Ja vielä senkin jälkeen muutamille tuli jonkinasteisia ongelmia.

Varapormestarin tapaamisen jälkeen veimme Carmenan takaisin tarhalle, jossa häntä odottikin jo paikallisen sanomalehden toimittajia, jotka halusivat haastatella Carmenaa sterilointikampanjaan liittyen. Me taas lähdimme samoin tein Patrician kanssa pankkiin tallettaaksemme mukanamme tuomamme 3.500 euroa (sterilointikampanja-, kummikoira- ja lahjoitusvaroja) Pro Animals Romanian tilille. Ja sehän ei tietystikään ollut tälläkään kertaa lähimainkaan yksinkertaista. Puolen tunnin odottelun ja lähes ”kuulustelun omaisten” keskustelujen jälkeen meille ilmoitettiin, että talletus vaatii niin paljon erilaisten papereiden valmistelemista, että meidän on tultava uudelleen seuraavana päivänä.

Sitten meillä oli ohjelmassa tutustuminen paikalliseen vammaisten hoitolaitokseen, jossa oli 58 eri asteista kehitysvammaista ja käytöshäiriöistä lasta ja nuorta. Olimme aika yllättyneitä siitä kuinka hyvin näistä vammaisista lapsista ja nuorista pidetään Tg-Jiussa huolta. Erilaista hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä oli paljon ja lapsilla oli paljon virikkeitä sekä suurehkot tilat. Vierailumme aikana lapset olivat huoneissaan menossa iltapäivälevolle, mutta saimme käydä tervehtimässä heitä ja toteamassa että he ovat hyvässä hoidossa. Mukanamme oli tarhalta pieni Scoopy-koira, joka saikin paljon huomiota niin laitoksen hoitohenkilökunnalta kuin lapsiltakin. Jätimme lapsille myös viemisinä pehmoleluja, satu- ja värityskirjoja, värikyniä, suomalaista lasten musiikkia, videoita ja muuta pientä mukavaa. Näistä suuri osa tuli lahjoituksina suomalaisilta ystäviltämme. Vierailu vammaisten laitoksessa liittyi Tg-Jiuhun suunnitteilla olevaan kaverikoiratoimintaan, jonka kohteita pyrimme tarkkaan miettimään ja niihin tutustumaan. Vammaisten lasten hoitolaitos ei kuitenkaan ole niitä helpoimpia kohteita ja etenemme siihen suuntaan hyvin varovaisesti.

Emme saaneet kuvata lapsia hoitolaitoksessa, mutta yllä kuva mm.laitoksen lasten leikkipihasta ja leikkihuoneesta.

Vammaisten lasten luota lähdettyämme meidät yllätti rankkasadekuuro ja pakenimme hotellille suojaan. Vettä tuli todella paljon ja hotellin piha ja kadut lainehtivat. Viemäröintiä ei joko ollut tai se oli todella surkea. Kun olimme lähdössä sateen hellitettyä takaisin tarhalle tapasimme hotellin pihalla Serbanin ja Päivin ja vaihdoimme kuulumisia. Emme olleet ehtineet keskustella päivän aikana joten raportoitavaa oli paljon. Totesimmekin, että päivä oli ollut jokseenkin kiireinen ja stressaava meille jokaiselle. Se, että me olimme joutuneet olemaan niin paljon poissa tarhalta Patrician kanssa, oli tietysti aiheuttanut sen, että tarhalla oli ollut liian vähän resursseja. Siitä lääkärit eivät tietenkään olleet hyvillään, mutta toivoimme heidän ymmärtävän tilanteen ja lupasimme olla tiiviisti paikalla auttamassa seuraavina päivinä.

Palasimme siis taas takaisin tarhalle, jossa yritimme kartoittaa tilannetta. Saimmekin pian huomata, että toipumishäkeistä on pulaa. Kohta olimmekin Patrician kanssa matkalla takaisin kaupungille etsimään rakennusmateriaalia ja saimmekin ostetuksi lautaa ja rimoja lisähäkkien rakentamista varten. Lautakauppiaat taisivat tehdä kanssamme elämänsä kaupat, mutta emme joutaneet jäämään kinaamaan lautojen huomattavasta ylihinnoittelusta. Häkkien rakentamiseen tarvittavaa verkkoaitaa emme onnistuneet hankkimaan enää koska sitä myyvät kaupat olivat jo kiinni. Sitten yritimme etsiä pahvia, jotka olivat erittäin hyödyllisiä häkkien pohjalla ja niitä tarvitaan tarhalla päivittäin. Niitä ei ollutkaan ollenkaan helppo saada ja melkein jo ehdimme tuskastua. Kaupat ja supermarketit keräävät päivittäin kertyneet pahvit ja myyvät ne edelleen pahvikauppiaille, jotka taas kauppaavat niitä kaupungilla tarvitseville. Ilmeisesti pahvikauppa on aika mittavaa ja mietimmekin kuinka turhauttavaa Carmenalle ja Patricialle onkaan päivästä toiseen metsästää pahveja. Saimme kuitenkin nipun pahveja erään marketin takapihalta. Siellä majaili myös emä pienine likaisine pentuineen ja saatoimme vain toivoa, että ne ovat jonkinlaisessa turvassa ja hoidossa siellä rähjäisyydestään huolimatta.

Veimme laudat ja pahvit tarhalle ja kävimme tervehtimässä toipuvia koiria. Niitä olikin jo kolmisenkymmentä ja paikat olivat aivan tupaten täynnä. Varastorakennuksessa oli yhdellä seinustalla pari tukevaa pöytää, joiden päällä oli lääkäreiden tarvikkeet ja lääkkeet. Oli erittäin tärkeää saada toipuvat koirat eristetyksi niin, etteivät ne pääsisi hyppimään ko. pöydille. Saimme kuin saimmekin lopulta kaikki koirat varsinaisiin ja häthätää kyhättyihin väliaikaisiin häkkeihin. Voitte arvata, että päivä oli pitkä ja olimme aika uuvuksissa tässä vaiheessa. Sovimme vielä Patrician kanssa, että ensimmäisenä aamulla menemme ostamaan verkkoa ja muita tarvikkeita, jotta Jukka & Jukka pääsevät rakentamaan lisähäkkejä mahdollisimman pian.

Lauantaiaamu valkeni harmaana ja lupasi sadetta. Patricia tuli hakemaan meitä hotellilta ennen yhdeksää ja kiiruhdimme ostamaan verkkoa kaupungilta. Onneksemme kaupat olivat jo auki ja saimme hankittua kaiken tarpeellisen. Sitten olikin jo kiire tarhalle siivoamaan. Tarhalle saavuttuamme tervehdimme ja rapsuttelimme ensin Gogua, joka aina niin iloisesti riensi meitä vastaan. Miehet alkoivat hetimiten rakentamaan lisähäkkejä ja Sini ja minä suorastaan lensimme auttamaan häkkien puhdistamisessa. Satoi jo ja ilmassa oli ukkosta, mutta emme antaneet sen haitata tahtia. Koirat luonnollisesti pelkäävät ukkosta ja toivoimme, että se menisi sujuvasti ohi. Varastorakennukseen rientäessämme havaitsimme riemuksemme, että kaksi siellä majailevaa pentua olivat jo todella pirteässä kunnossa. Olimme olleet heistä kovasti huolissamme ja riemullamme ei ollut rajoja kun tajusimme, että pennut taitavatkin selvitä. Teltan häkkejä siivotessamme ja toipuvia koiria tarkastaessamme huomasimme, että joillakin nartuilla ompeleet olivat auenneet. Ne nartut, joilla ongelmia ilmeni, olivat kaikki paikallisen eläinlääkärin operoimia. Hän siis joutui aloittamaan aamunsa siten, että ompeli uudestaan kiinni auenneita haavoja.

Romanialaisilla oli meneillään paastokausi ja kyseinen viikonloppu oli pyhäviikonloppu. Se ennusti sitä, että paikalliset eivät toisi kovinkaan paljon lemmikkejään steriloitavaksi. Nyt olikin sitten vuorossa tarhan uroskoirien kastrointia sillä lähes kaikki tarhan nartut olikin siihen mennessä jo steriloitu. Tässä vaiheessa selvisi, että paikallinen eläinlääkäri ei osannut kastroida uroksia eli löytyi luonnollinen selitys sille miksi myöskään tarhan uroksia ei oltu kastroitu. Serban joutui siis steriloimaan urokset ja Popescu yritti seurata toimenpidettä sivusta. Toivottavasti hän oppi jotain. Eräs omistaja toi myös lemmikkikissansa lääkäreiden tutkittavaksi koska se ei kyennyt pissaamaan. Serban totesikin kissalla olevan valtavasti virtsakiviä. Popescu yritti operoida kissaa, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Lopulta Serban otti kissan hoitoonsa ja virtsakivet saatiin poistetuksi. Popescu osasi sentään ommella kissan haavan kiinni.

Aamuisin tarkistettiin kaikkien toipuvien koirien ompeleet ja yleistila. Keskellä Popescun työskentelyä ja vasemmalla Serbanin. Huomaatko eroa?

Jukka & Jukka ahkeroivat lauantaipäivän rakentaen häkkejä ja Sini ja minä sukkuloimme milloin lääkäreiden apuna, milloin rauhoitellen nukutuksesta herääviä koiria ja milloin siivoillen häkkejä. Patricia sai jossain välissä kaupungilta puhelun, jossa kerrottiin että on löydetty useita myrkytettyjä koiria ja yksi niistä on vielä elossa. Patricia lähti siltä istumalta hakemaan vielä elossa olevaa koiraa ja pian sitä jo elvytettiin tarhalla. Koira oli kauttaaltaan märkä ja suusta valui vaahtoa. Se kouristeli jatkuvasti ja näytti siltä, että se ei voi enää selvitä. Serban ja Päivi toimivat ammattitaitoisesti ja nopeasti ja pikkuhiljaa koira alkoi rauhoittua ja tajusimme, että sillä on mahdollisuudet selvitä. Hoivasimme vuorotellen pikkuista ja tarhan ainoa kissa Suzikin antoi oman osansa asettumalla myrkytetyn koiran kaulalle kehräämään. Huomasimme, että koiran nisistä tuli maitoa, joten sillä oli ollut pentuja, jotka olivat todennäköisesti jo menehtyneet ja mielemme valtasi suuri tyhjyys ja riittämättömyys. Kuinka ihminen voikaan olla julma.

Myrkytetty narttu ja hoitajat ympärillä sekä kaulan päällä hoivaamassa Suzi-kissa.

Välillä jouduimme rauhoittamaan narkoosista heräävää panikoivaa narttua, joka yritti säntäillä huutaen ympäri varastorakennusta. Sain nartun syliini ja yritimme hyssytellä sitä kuin pientä lasta. Koira saikin vähän rauhoittavaa, jotta sen olo hieman helpottuisi. Lopulta se nukahti rauhallisena ja toivoimme, että kun se taas tokenee on olo parempi. Kun nukutuksesta toipuvia koiria on ympärillä kymmeniä ja koko ajan on pidettävä huoli siitä, että operoitavia koiria on odottamassa vuoroaan eikä katkoja tule, ei meillekään jäänyt aikaa miettiä mitähän tekisimme, oli vain toimittava. Lääkärit olivat jo lähdössä kun tarhalle tuli omistaja halvaantuneen kissansa kanssa. Kissa oli jo kertaalleen aikaisemmin operoitu ikkunasta putoamisen seurauksena ja nyt se oli jälleen kurotellut linnun perään ja pudonnut kolme kerrosta alas. Mitään ei oikeastaan ollut enää tehtävissä ja lemmikki pääsi sateenkaarisillalle. Silittelimme jokainen sitä vuorollamme ja toivotimme hyvää matkaa. Jos olinkin ollut huolissani siitä, että minua vaivaa koko ajan ikävä omia koiriani, niin jossakin vaiheessa tajusin, että siihen ei kerta kaikkiaan ollut aikaa – mikä tietysti oli vain hyvä asia.

Jossain vaiheessa lauantai-iltapäivällä, kun eläinlääkärit olivat lähteneet, sain ensimmäisen tilaisuuden livahtaa tapaamaan tarhan koiria. Sade oli lakannut ja aurinko paahtoi taas kuumasti. Tarhan koiratkin makasivat mieluiten varjossa ja vain jotkut uskaltautuivat piha-alueelle tervehtimään minua. Sain näin rauhassa kävellä tarhan sisällä ja käydä häkki häkiltä tervehtimässä vanhoja ja uusia tuttuja. Otin tietenkin myös paljon kuvia ja toivoin, että mahdollisimman moni kummikoira osui kameran linssiin. Kummikoiria on jo lähes sata ja vaikka kuinka pinnistelisin, en tahdo ihan kaikkia muistaa aivan tarkkaan ulkonäöltä. Ja kuvissa koirat ovat jonkin verran erinäköisiä kuin luonnossa ja varsinkin niiden koko on todellisuudessa usein paljon pienempi kuin mitä kuvien perusteella voisi ajatella.

Yleiskuvaa tarhasta. Koirat liikkuvat auringon porottaessa laiskasti ja makaavat mieluummin häkeissään varjossa. Jotkut sentään uskaltautuvat tarhan keskiosaan tervehtimään minua. Razvan ruokkii koiria iltapäivällä.

Myöhemmin lauantai-iltana meidät oli kutsuttu Carmenan ja Patrician kotiin, joten lähdimme jossakin vaiheessa siistiytymään hotellille. Kun Carmena ja Patricia olivat saaneet tarhan askareet hoidettua, puoli kymmenen jälkeen illalla Patricia ilmestyikin hotellihuoneemme ovelle hakemaan meitä. Carmenan ja Patrician kotiportilla kuulimmekin jo, että olemme tutussa paikassa sillä iloinen tervetulohaukunta täytti ilman. En saattanut malttaa tapaavani taas perheen lemmikit: koirat Marcin, Bursun, Bettyn, Kikin, Bubun, Patricin, Mickeyn, Caran, Ghitan, Marinin, Pittyn, Picyn, Mican, Fulcan, Caprin, Uratan, Alman, Dollyn, Maxin, Bellan ja Lassien sekä kissat Julien, Pisan, Mitzan, Dixien ja Pattyn sekä talon uusimmat asukkaat Ottyn, Anan, Gibonican, Vevitan, Sonjan, Nasucin, Fiorelin, Sandelin ja Vicun. Vain lemmikeistä vanhin Tuta oli poissa.

Carmenan työpäivät tarhalla ovat pitkiä ja nyt Patriciankin ilta tarhalla oli venähtänyt niin, että kodin koirat odottivat vielä malttamattomina illan ruoka-annosta. Normaalisti Patricia ruokkii kodin koirat jo alkuillasta. Myös kodin vastapäisellä, naisten omistamalla maatilkulla odotti puolen tusinaa koiraa illallista, näiden joukossa Maman, Grya, Latila ja Godita sekä äskettäin kolme Carmenan löytämää nuorta sisarusta. Seurasimme kuinka Patricia ruokki kodin lemmikit ja yritimme ottaa kuvia vaikka ulkona olikin jo pilkkopimeää. Kun kodin lemmikit oli ruokittu siirryimme olohuoneeseen ja saimme sinne seuraksemme Marcin, Bursun, Kikin ja Bubun. Myöhemmin seuraamme liittyi Alma, Patric, Dolly, Nasuc ja Sandel. Monet teistä ovatkin seuranneet Bursun vaiheita. Bursu makasi viime marraskuisen matkamme aikana takaraajoistaan halvaantuneena paikoillaan. Nyt hän juoksenteli muiden koirien mukana täysin rinnoin. Viime syksynä useat lääkärit olivat antaneet tuomionsa siitä, että Bursu ei kävele koskaan. Joskus lääketiede joutuu nöyrtymään luonnonihmeiden edessä. Saimme tutustua myös ihastuttavaan Nasuciin, jolta puuttui kokonaan kirsu. Nasuc on mitä valloittavin olento ja olimme täysin vakuuttuneita, että hän elää täyttä elämää Carmenan ja Patrician kotona. Ja ihana Marc oli taas aina ja kaikkialla. Jos ette vielä ole lukeneet Marcin tarinaa niin se löytyy kyllä sivuiltamme. Aivan ihana persoona, niin kuin kaikki muutkin naisten lemmikit.

Patrician ja Carmenan lemmikkien ruoka-aika heidän kotipihallaan

Carmenan ja Patrician kotona ystävien ympäröimänä

Bubu ja jälkiruokahedelmät sekä Julie maukkaan ilta-aterian jälkeen suupieliään lipoen.

Pian huomasimme, että kello oli jo yli puolen yön ja meillä kaikilla aikainen herätys. Riensimme hotellille nukkumaan, jotta olisimme aamulla ajoissa taas auttamassa tarhalla. Lauantaipäivä oli onnistunut ja kaiken alkuhässäkän jälkeen minulla oli todella hyvä olo ja varmuus siitä, että seuraavat päivät ovat aivan yhtä hyviä. Nukahdin välittömästi sänkyyn päästyäni.

Sunnuntaiaamuna olimme jälleen aikaisin tarhalla ja otimme osaa aamurutiineihin. Ne sujuivatkin päivä päivältä paremmin. Eläinlääkäri Popesculla oli vapaapäivä, mutta Serban ja Päivi olivat paikalla ja sunnuntai menikin tarhan uroskoiria kastroidessa. Sunnuntaina päästettiin myös tiistaina steriloituja tarhan narttuja takaisin tarhalle ja toivoimme, että ongelmia ei ilmenisi.

Vasemmalla Serban aloittamassa Jerryn kastrointia. Oikealla steriloitu narttu ja steriloitava narttu. Keskellä nukkuu yksi apulaisistamme.

Kun Serban ja Päivi olivat lopettaneet sunnuntaina työnsä aloitti sähköasentaja Jukka tarhan varastorakennuksen sähkötöiden kohentamisen. Olette kenties lukeneet jo kuinka onnettomat varastorakennuksen sähkövarustukset ovat. Ne eivät esim. viime talvena kestäneet kuin yhden patterin ja se oli aivan liian vähän rakennuksen ja siellä majailevien koirien lämmittämiseen. Sähköviritykset olivat myös hengenvaarallisia. Tarkoitus oli, että nuo viritykset suojataan ja parannetaan sähkövarustusta siten, että se kestää kunnon kuormituksen. Sisä- sekä ulkovalaistusta paranneltiin myös ja pistorasioita lisättiin. Asentajamme huomasikin heti alkuunsa, että tarhan sähköviritykset on tehty jälkeenpäin ja virta otettu suoraan läheisistä sähkötolpista. Mitään turvasysteemeitä tai pääkatkaisijoita rakennuksessa ei ollut. Nyt siellä on sähkötaulu, josta vikojen ilmetessä voidaan tehdä kuittaus ja sähköt toimivat sen jälkeen normaalisti.

Suomalainen sähköasentaja Jukka parantelemassa tarhan hengenvaarallista ja olematonta sähkövarustusta. Lopputulos oli häikäisevä.

Sillä aikaa kun miehet ahkeroivat sähkötöiden kimpussa pääsimme Sinin kanssa seurustelemaan tarhan koirien kanssa. Aina tarhan portista sisään astuessani sisälläni liikahtaa jotain hyvin lämmintä. En osaa sanoin selittää sitä tunnelmaa, sillä se on varmasti jokaiselle omanlaisensa. Minä tunnen joka ikinen kerta olevani kuin kotonani ystävien ympäröimänä. Olisin voinut viettää tarhan koirien kanssa ainakin vuorokauden läpeensä muistamatta ympäröivästä maailmasta yhtään mitään, mutta koska se ei ollut mahdollista yritin nauttia joka hetkestä niin paljon kuin mahdollista. Tästä sunnuntaisesta seurustelusta tarhan koirien kanssa jäi muistoksi merkatut housunlahkeet ja paita. Carmena oli nauranut kippurassa kun oli seurannut koirien touhuja lukuisten urosten pissatessa lahkeilleni yksi toisensa jälkeen minun keskittyessä rapsutteluun ja juttelemaan puhelimessa Patrician kanssa, joka oli mennyt välillä ruokkimaan kodin lemmikkejä. Vähän myöhemmin kyllä huomasin kun sain suihkun selkääni halaillessani kyykyssä koiria. Tunsin olevani läpeensä merkitty nainen.

Sini tarhan koirien ympäröimänä.

Tarhan kolmesta vartijakoirasta Gogu keskittyi enimmäkseen viihdyttämään meitä. Kuvassa hän tunki autoon Sinin syliin saadakseen osansa evässämpylöistämme. Oikealla eräs matkan makeimmista suukoista.

Vihdoin illalla pääsimme taas takaisin hotellille. Olimme sopineet Serbanin ja Päivin kanssa, että syömme illallista yhdessä hotellin ravintolassa. Meille oli tuottanut hieman vaikeuksia tulkita ravintolan romaniankielistä ruokalistaa ja Serban romaniankielentaitoisena oli luvannut auttaa meitä. Illallinen olikin mitä erinomaisin ja saimme sen lomassa keskusteltua hyvin tärkeistä asioista. Illallisen aikana tuli myös esille se, että kyseisen hotellin johtajalla on iso maatila, jossa hän kasvattaa eläimiä, jotka tietysti päätyvät hotellin ravintolan vieraiden lautasille. Serban ja Päivi olivat saaneet kutsun hotellin johtajan maatilalle ja siellä vieraillessaan he olivat nähneet myös omistajan ”lemmikkinä” olleen kolmevuotiaan leijonan, joka oli kuulemma ollut hyvin kaunis, mutta sen elintila oli olematon. Totesimmekin pian, että kyseessä on eläinrääkkäystapaus, mutta mitä tehdä kun Romaniassa luonnonvaraisten ja eksoottisten eläinten pito on sallittua. Otamme tietysti yhteyttä joihinkin eläinsuojelujärjestöihin tiedustellaksemme miten asiaan voitaisiin puuttua. Maittavan illallisen ja antoisan keskustelun jälkeen olikin aika taas painaa pää tyynyyn ja levätä seuraavan päivän koitoksia varten.

Maanantaiaamuna olimme jälleen ajoissa putsaamassa häkkejä. Homma kävi jo rutiinilla ja huomasimmekin Sinin kanssa yhtäkkiä teltassa, että olimme siellä kahdestaan siivoamassa eli meihin jo luotettiin aika lailla. Aina teltassa ollessamme en voinut pysytellä poissa pentujen häkistä. Siellä oli Scoopy, neljä mustavalkoista pentua ja kolme ruskeaa pentua. Halusin pitää jokaista vuorollaan sylissäni ja antaa niille lämpöä sekä voimaa kasvaa ja pärjätä niin kovassa maailmassa. Pienet pennut ja vanhat koirat ovat niin haavoittuvia ja saavat varsinkin minut erityisen herkäksi. Sainkin taistella monta monituista kertaa niin tarhalla kuin kaupungillakin, etten lamaantuisi nähdessäni liian paljon hylättyjä ja kodittomia pentuja sekä vammautuneita ja vanhoja koiria.

Maanantai oli tarhalla vilkas, sillä omistajat toivat lemmikkejään steriloitavaksi ja kastroitavaksi jatkuvana virtana. Sini auttoi lääkäreitä jo rutiinilla ajelemalla mm. koirien karvoja ja pesemällä niitä sterilointeja varten. Jossain vaiheessa tajusin, että valokuviakin pitäisi välillä ehtiä ottamaan lemmikkien omistajista ja lääkäreiden operoinneista. Maanantai-iltapäivällä ehdimme vihdoin myös pankkiin tallettamaan lahjoitusvarat ja sen jälkeen olikin vielä edessä vierailu toiseen kaupungin laitamilla toimivaan vanhusten taloon. Vanhusten talon johtaja oli hyvin ystävällinen ja halusi ehdottomasti aloittaa kaverikoiratoiminnan vanhusten keskuudessa. Vierailu oli hyvin antoisa ja olin hyvillä mielin. Veimme viemisinä suomalaista musiikkia ja lähtiessämme ulkona soi kaiuttimista Olavi Virta.

Äiti tyttärineen toi kaksi kissaansa steriloitavaksi. Kissoja tuotiinkin yllättävän paljon operoitavaksi. Oikealla Päivi auttamassa Popescua.

Päivi oli hyvin tehokas ja ehti assisteeraamaan sekä Serbania että Popescua. Koirien parturointi sujui myös Patricialta. Jokainen steriloitu/kastroitu koira sai korvaansa merkin ja tiedot talletettiin.

Tarhan takana asuvien mustalaisten hevosia vaelsi tarhan vieressä ja tien toisella puolen. Vaikka tie oli varsin vilkasliikenteinen onnistuivat hevoset varsoineen sompailemaan siellä mallikkaasti. Ja autot selvästikin varoivat hevosia, toisin kuin yleensä koiria.

Tarhalle palattuamme minulla olikin jo kiire taas tervehtimään tarhan koiria ja ottamaan heistä kuvia. Oli nimittäin viimeinen päivämme tarhalla. Yritin pitkittää aikaa sen minkä kykenin, mutta lopulta minun oli pakko jättää taas kerran jäähyväiset sadoille ystävilleni, sillä en voinut kääntää aikaa enää taaksepäin, saatoin vain luvata, että palaan takaisin. Riensin vielä jättämään jäähyväisiä varastorakennuksessa toipuville koirille ja sen jälkeen telttaan. Yllätyksekseni löysin teltasta kolme uutta pientä pentua. Carmenan tullessa paikalle sain selville, että hän oli löytänyt pennut säkistä tarhan vierestä. Yksi pennuista oli pahasti vaurioitunut eikä kyennyt pitämään päätään pystyssä. Lääkärit olivat siltä päivältä lähteneet joten en voinut muuta kuin ottaa itkevän pennun syliini ja yrittää tyynnytellä sitä. Pentu nukahtikin viimein syliini ja laskin sen teltassa olevalle sängylle. Silittelin pentua ja rukoilin että sen sydän pysähtyy nukkuessa. Jos siihen saakka olinkin kyennyt pidättämään kyyneleitäni, nyt oli aika antaa niiden tulla. En olisi millään raaskinut lähteä pennun luota, mutta en voinut enää pitkittää aikaa. Haikein mielin ajoimme hotellille.

Serban ja Päivi olivat lähdössä Popescun kanssa syömään kun saavuimme hotellille. Ehdimme vielä vaihtaa kuulumisia ja toivotella molemmin puolin hyvää kotimatkaa. Serbanin ja Päivin oli määrä lähteä seuraavan iltapäivänä ajamaan kohti Suomea.

Myöhemmin illalla saimme vielä tilaisuuden tavata Carmenan ja Patrician illallisen merkeissä. Kävimme läpi päivien tapahtumia ja yritimme olla reippaita vaikka tiesimme, että pian oli hyvästien aika. Olen tuntenut syvää ystävyyttä Carmenaa ja Patriciaa kohtaan alusta alkaen ja tämä matka vain vahvisti tätä tunnetta. Uskon sen olevan molemminpuolinen.

Tässä tehojoukkomme Carmenan ja Patrician kanssa reissumme viimeisenä iltana.

Tiistaiaamuna tasan klo 6 starttasimme hotellin pihalta kohti Bukarestia. Lentokentälle saavuimme puolilta päivin. Kotimatka sujui hyvin, joskin ikävä takaisin tarhalle oli jo melkoinen.

Ilman tätä matkaa emme olisi voineet tietää mitä kaikkea tämän kaltainen kampanja todellisuudessa vaatii. Sen sai ajatuksissa vaikuttamaan niin helpolta. Seuraavalla kerralla pidämme huolen siitä, että Suomesta lähtee paljon suurempi joukko vapaaehtoisia auttamaan.