TG-JIU 3.-7.04.2010, - ELÄMÄNI KÄÄNNEKOHTA?

No, aika näyttäköön.

Yhden asian kuitenkin tiedän jo nyt. Jotain tuolla sisälläni tämän reissun aikana muuttui.

Viikot ennen reissua olivat pohdinnan täyteistä aikaa.

Mieleeni nousi lukuisia kysymyksiä määränpäässämme odottavasta koiratarhasta; Kiia ja Jukka joutuivat toisinaan kysymystulvani uhreiksi, urheasti nuo näyttivät kuitenkin  "hyökyaallon" ottavan vastaan.

Usein Kiia joutui vastailemaan ympäripyöreitä; hänen mukaansa ymmärtäisin määränpäässämme toimivan tarhan realiteetit vasta itse ne nähtyäni ja koettuani. Tulisin vielä ymmärtämään mitä Kiia tällä tarkoitti..

Lauantaiaamuna 3.4.2010 ajoimme Kiian ja Jukan kanssa Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa tapasimme ryhmämme 2 muuta henkilöä, Sarin ja Pirjon.

Saria tai Pirjoa en ollut koskaan aiemmin tavannut, tästä huolimatta koin ensitapaamisemme erittäin helpoksi, välittömäksi. Ajattelin tuossa vaiheessa jotain "eläinihmisten" samankaltaisuudesta..

Lento Romanian Bucarestiin kesti n. 2,5h, jona aikana ehdimme Kiian kanssa juttelemaan melkoisen syvällisestikin PAFi ry:n toiminnasta. Keskustelun aikana minulle entisestään vahvistui käsitys tiukankin tarkastelun kestävästä eläinsuojeluyhdistyksestä, jonka tarkoitus on löytää kestävän kehityksen tietä Romanian eläinsuojelutyöhön paikallisella tasolla.

Tovin kuluttua olimmekin jo Bucarestissa..

Bucarestin lentokentältä otimme käyttöön Jukan varaamaan pakettiauton ja matka kohti Tg- Jiun kaupunkia saattoi alkaa.

Jo alkumatkasta pysähdyimme eräälle huoltoasemalle, jossa tapasin ensimmäisen "oikean" kulkukoirani.. Aikas lailla ajatuksia herättävä hetki ihmiselle, jolle koira on ollut se perinteisistä perinteisin lemmikkieläin..

n. 6 tunnin mittaisen automatkan aikana pysähdyimme vielä useaan otteeseen levähdyspaikoilla tavaten eri kuntoisia kulkukoiria. Koiria yhdisti ainakin yksi seikka.. NÄLKÄ! ja tätä perustarvetta yritimme tyydyttää mukaamme varatuilla koiranruuilla =)

Matkan aikana mieleni valtasi ympärillä näkyvät ristiriitaisuudet; Toisaalta upeita maisemia, teiden kupeet kuitenkin kuin yleisiä kaatopaikkoja…

Mitähän lie kello oli, ehkäpä jotain ilta-kuuden aikoja, saavuimme Tg-Jiuhin Carmenan ja Patrician tarhalle. Ajatukset hyppivät sinne tänne.. Mitähän nyt tapahtuisi? Kuinka koirat suhtautuisivat vieraisiin? Entä Carmena? Patricia? Auton oven aukaistuani tajusin koirien määrän, n. 400 koiran aiheuttama tervetuliaishaukkumyrsky oli lähes korvia huumaava..

Tarhalle päästyämme saimme kunnian tavata vaikuttavat voimanaiset, Carmenan ja Patrician… Nyt aloin päästä jyvälle siitä, minkälaiset persoonat kykenevät niihin merkittäviin tekoihin, joista olin saanut kuulla Kiialta ja Jukalta..

Carmenan ja Patrician tapaaminen oli hyvin aito ja välitön. Yhteiset kielemme olivat englanti ja " eläinrakkaus " ..

Tästä alkoikin sitten tutustuminen tarhan asukkeihin, koiriin. Ensimmäinen kerta aitauksessa oli ikimuistoinen.. Lukuisat karvaturrit tulivat hyppimään vasten, toiset pyytäen rapsutuksia, toisilla lienee ollut mielessä makupala.

Kohtuullisen karuista oloista huolimatta useimpien koirien katseesta ja käyttäytymisestä huokui valtava ystävällisyys. Oman pääni valtasi tässä vaiheessa valtava empatiaryöppy; olisin halunnut käydä läpi tarhan jokaisen koiran ja antaa jokaiselle nakin, rapsutuksia, kaikkea.. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista =(

Seuraavaksi menimme tutustumaan tarhan yhteydessä olevaan varastoon/sairastupaan, jossa oli parasta aikaa hoidettavana useita steriloinneista toipuvia ja jokunen sairas koira.

Kysyin Patricialta josko saisin auttaa häntä jotenkin. Ja sainhan minä, rätin käteeni ja pyynnön alkaa siivoamaan käytössä olleita ja nyt varastoon meneviä virtsan ja ulosteen kyllästämiä kuljetushäkkejä.. Ei mikään herkkuhomma, mutta kylläpä tuntui kertakaikkisen hyvältä lyödä kätensä sananmukaisesti paskaan kun tiesi, että siinä häkissä on sitten seuraavan potilaan hyvä köllötellä!

Siitä ne hommat sitten alkoivat. 　

Siivoushommien lisäksi päiviin kuului mm. varaston järjestelyä ja koirien pelastamista. Voi niitä tunteenpalon hetkiä!

.. Ja tietysti tutustumista uusiin ystäviin… mm. Venukseen(vas) ja Karmaan(oik)

Päivärytmit olivat hyvin samankaltaisia.. Aamupala hotellilla, sitten paikalliseen supermarkettiin hakemaan koiranruokaa, siivoustarvikkeita sekä pahveja koirien alusiksi.. Sitten tarhahommiin päiväksi ja illalla syömään Carmenan ja Patrician perheen kanssa.

Yksi raskaimmista kokemuksista oli tutustuminen Tg-Jiun kaupungin ylläpitämään koitatarhaan. Paikkaa on vaikea kuvailla sanoin. Ehkäpä " koirien keskitysleiri " olisi kaikkein kuvaavin termi. Kuvitelkaa vanha betoninen tehdashalli pakattuna täyteen koira-aitauksia ja koiria.. Päätä huumaava melu, koirilla ei tulevaisuutta vaan hyväkuntoisetkin koirat sairastuvat muutamissa viikoissa ja kuolevat pois. Viimeiset ajat vain aitauksissa viruen ilman minkäänlaisia virikkeitä.

Kaupungin tarhan vieressä säilytettiin myös muutamaa romaanien heitteille jättämää hevosta ( jotka omistajansa hakevat taas kohta itselleen rääkättäviksi ) Surullista, todella surullista.

Lopulta vastaan tuli tiistai-ilta.

Koirien hyvästelyt, viimeiset rapsuttelut..

Myöhään illalla söimme vielä Carmenan, Patrician ja sukulaistensa kanssa viimeisen kerran. Syömisen jälkeen viimeiset sanat, halaukset ja lupaukset seuraavasta tapaamisesta.

Oli raskas, haikea olo, kun Patricia lähti viemään meitä autollaan kohti hotellia. Carmena jäi tielle seisomaan ja vilkuttamaan, äh…. Kova paikka. Mietin mielessäni sitä kuinka elämä oli tarjonnut minulle kunnian ja tilaisuuden tavata tuo ainutlaatuinen ihminen, jonka tiesin vielä tapaavani tulevaisuudessa. Jos se vain minusta olisi kiinni.

Hotellille päästyämme hyvästelimme toisen voimanaisen, Patrician. Ei ollut helppo hetki sekään. Hetkeä helpotti kuitenkin päähäni muotoutunut ajatus siitä, että tulisimme vielä tapaamaan ja tekemään yhdessä tätä tärkeää työtä!

Sitten viimeinen yö hotellissa ja herätys klo 04.30! Suihkuun, kamat kassiin ja menoksi kohti Bucarestin lentokenttää! Vielä paluumatkallakin tapasimme nälkäisiä kulkukoiria, joille annoimme jäljelle jääneitä ruokia.

Paluumatkan aikana itse kullakin alkoi olemaan "takki tyhjänä", niin fyysisesti kuin henkisestikin.. Mielen valtasi painava haikeus ystävien jäädessä taakse.

Ajatuksissani alkoi pyörimään jo seuraavan reissun mahdollinen ajankohta.. Mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä seuraavan reissun hyväksi.. Opetella vähän paikallista kieltä, ehkäpä vähän paikallista eläinsuojelulakiakin… Ajatukset pyörivät loppujen lopuksi vain yhden asian ympärillä;

KUINKA VOISIN TEHDÄ HEIDÄN ETEENSÄ VIELÄ ENEMMÄN?