|
Sarin matkakertomus Tg-Jiun tarhareissulta 26-30.9.09
Olin jo pitkään seurannut Pafiryn kotisivuja ja varsinkin Kiian matkakertomukset tuli luettua tarkkaan heti niiden ilmestyttyä. Pikkuhiljaa alkoi ajatus kypsyä, josko minäkin lähtisin tarhareissulle, kun se kerran oli yhdistyksen puolesta mahdollista.. Olin aiemmin käynyt Tallinnan ja Viipurin löytöeläintarhoilla, joten tiesin suunnilleen, mitä odottaa, mutta pitkään kuitenkin harkitsin riittäisikö henkinen kantti Romanian oloihin. Asian ratkaisi se, että olin vuorotteluvapaalla ja näin ollen matkalle lähteminen ei vaatinut mitään monimutkaisia työjärjestelyjä. Kun sitten vielä Kiia toivotti minut tervetulleeksi reissuun mukaan, niin jännittyneenä jäin odottelemaan syyskuun 26. päivää.
Lauantaiaamuna oli aikainen herätys; kello soi kolmelta. Melko huonosti nukutun yön jälkeen, heitin haikeat jäähyväiset kissoilleni ja suuntasin auton nokan kohti Tampereen linja-autoasemaa. Edessä oli pitkä päivä pelkkää matkustamista.
Olimme sopineet Kiian kanssa tapaavamme lentoaseman aulassa. Heillä oli mukana tarhalle menossa oleva iso koiranhäkki, siitä heidät olisi helppo tunnistaa. En sitten kovin montaa askelta ulko-ovesta astuttuani ehtinytkään ottaa, kun huomasin iloisen pariskunnan täyteen lastatun kärryn kanssa. No, olinhan toki nähnyt Pafiryn kotisivuilla heistä kuvia, ettei tunnistaminen pelkän koiranhäkin varassa ollut.
Pitkällä matkalla Bukarestista Tg-Jiuhun ehdin tentata Kiiaa yhdistyksen toiminnasta, tarhalla olemisesta ja yleensä Romanian eläinolosuhteista ja romanialaisten suhtautumisesta eläimiin. Kuusi kissaa omistavana varsinkin kissojen kohtalo kyseisessä maassa kiinnosti, siitä kun ei yhdistyksen sivuilla ole paljonkaan puhetta. Ja kuten sekä Kiia että Jukka sanoivat ja itsekin tulin huomaamaan, kyllä Romaniassa kulkukissoja on, ne vaan eivät ole niin näkösällä kuin koirat.
Mutta koiria olikin sitten joka paikassa; tehdasrakennusten ja huoltoasemien pihoilla, ravintoloiden läheisyydessä, pienien kylien kaduilla, jopa tienvarsien levähdyspaikoilla, joiden läheisyydessä ei ollut minkäänlaista asutusta. Näihin paikkoihin me pysähdyimme sekä meno- että tulomatkalla, kumoamaan ruokapurkkeja nälkäisille suille. Lähtemättömimmän vaikutuksen minuun kuitenkin teki koiranpentujen pelastusoperaatio, mistä Kiiakin jo kertoi omassa matkakertomuksessaan. Olin nimittäin jo tottunut siihen, että minä olin yleensä seurueessa se ainoa friikki, joka kävi silittelemässä kaikki kulkukoirat ja –kissat, toisten kärsimättöminä odotellessa. Nyt olinkin päässyt porukkaan, joka kääntyi vilkkaalla, mutkaisella tiellä puolen kilometrin päästä takaisin vain noutamaan kahta koiranpentua. Vau. Ja siinä vaiheessa tunsi jo tehneensä aika paljon, kun sai ne kaksi pelastettua varmalta autonallejäämiseltä.
Iltaseitsemän tienoilla sitten viimein saavuimme tarhalle. Ensimmäinen mielikuva tarhasta oli meluisa: kun monta sataa koiraa toivottaa vieraat täysin rinnoin tervetulleeksi, voi toivotuksen kuulla melkein naapurikaupungissa asti. Toinen mielikuva oli sitten itse tarhan sijainnista ja se ei todellakaan ollut mukava. Häkkien ja tien väliin jäävä ”piha-alue” ei ollut koolla pilattu ja kyseinen tie oli tolkuttoman vilkkaasti liikennöity, jopa siihenkin aikaan illasta. Päivällä tilanne oli vielä kauheampi, kun tuhatta ja sataa ajavien henkilöautojen lisäksi ohitse jyrryyttivät valtaisat rekat. Tämän kaiken keskellä juoksentelivat tarhan vahtikoirat ja muut tienoilla liikkuvat irtokoirat sekä mustalaisten hevoset, joista jotkut jopa omin päin palasivat laitumelta kotiin. Ihmetellä täytyy, että nämä eläimet ovat vielä hengissä. Mieleeni varsinkin jäi eräs tarhan koirista, jolla näytti olevan oikein itsemurhaharrastus. Muuten koira oli aranpuoleinen, mutta kun sopivan näköinen auto lähestyi, niin sitä oli pakko haukkua ja ajaa takaa (tai oikeastaan juosta sen sivulla vaarallisen lähellä pyöriä). Toivottavasti kyseinen koira on vielä selviytynyt hengissä harrastuksestaan huolimatta.
Kovin pitkään emme ensimmäisenä iltana tarhalla viipyneet, tervehdimme paikalla olevat Carmenan ja Patrician ja tarhalla aiemminkin työskennelleen Vasilen. Meidät oli kutsuttu Carmenan veljen luokse syömään ja sinne sitten suunnistimme vain pikaisesti hotellilla käytyämme.
Seuraavina päivinä muodostui tietty rutiini: aamuisen teekupposen jälkeen suuntasimme markettiin ostoksille ja sieltä sitten tavaroiden kanssa tarhalle. Muut auttelivat Carmenaa ja Patriciaa esim. kuljettamalla koiria eläinlääkäriin tai hakemalla loukkaantuneen koiran talteen, mutta itse oleskelin enimmäkseen tarhan pienimpien parissa. Tämä tarkoitti sairastuvalla olleita kahta kissaa, joista toinen oli vielä pieni pentu ja kaiken lisäksi raajarikko. Sen lisäksi viihdytin asuntovaunuun sijoitettuja viittä pientä sydäntenmurskaajaa, jotka auto oli yrittänyt ”murskata”. Eli koiranpentuja, jotka kaikki olivat jotenkin loukkaantuneet auto-onnettomuudessa. Yhdellä oli etujalka vääntynyt, parilla takajalka leikattu, yhdeltä puuttui toisen etujalan tassu. Mutta erinomaisen ihania ja vilkkaita pentuja siitä huolimatta.
Kävin myös itse tarhan puolella seurustelemassa niitten tienvarresta pelastamiemme söpöläisten kanssa. Niillä oli nyt viisi samanikäistä kaveria ja parina päivänä toiminkin lähes koko joukon makuualustana. Istuin kopin edustalla jalat suorana ja sylistä nilkkoihin asti oli autuaita nukkujia. Voiko sitä aikaansa enää paremmin käyttää :) Hiukan kyllä takamus ja jalat puutuivat, mutta eihän niitä nyt raaskinut herättää kesken unien…
Sen verran tuli käytyä myös muualla, että pääsin vilkaisemaan uutta tarhaa varten mahdollisesti ostettavaa tonttia. Se vaikutti ihan sopivalta, ainakin paikka oli oikein rauhallinen eikä naapureita ihan lähellä, mutta nythän asiaan on sitten tullut mutkia kuten Kiia jo omassa jutussaan kertoikin.
Vierailimme myös kaupungin tarhalla, aikamoinen kokemus. Ei voi muuta kuin yhtyä niiden mielipiteisiin, jotka siellä olivat jo aiemmin käyneet. Kolkko rakennus, jossa oli niin hirveä meteli, että välillä oli pakko mennä ulos, ettei pää halkeaisi. Kun tuli takaisin Carmenan ja Patrician paikkaan, niin vaikka olosuhteet eivät mitään luksusta sielläkään olleet, niin ainakin koirat näyttivät viihtyvän paljon paremmin.
Siinähän ne muutamat päivät nopeasti menivät, juuri kun alkoi oppia käytännöt eikä enää supermarketissakaan ollut ihan pallo hukassa (aloin juuri päästä kunnolla sisälle tähän pahvienkeräilyyn), niin lähtöpäivä koitti. Heti aamusta tunnelma oli haikea; tulenko tänne enää uudestaan ja jos tulen, niin löydänkö täältä enää niitä joitain jo tutuiksi tulleita koiria ja kissoja. Ihan kuivin silmin en lähtöhetken koittaessa autoon kiivennyt.
Olen kuitenkin tyytyväinen, että uskaltauduin matkalle lähtemään. Pelkäsin, että itken koko matkan kaikkien kauheuksien takia tai joudun tappeluun jonkun eläintenrääkkääjän kanssa, mutta onneksi kumpaakaan ei tapahtunut. Se, että olin käynyt aiemmin Viipurin koiratarhalla, kuitenkin valmisti minua kohtaamaan sen mitä Romaniassa kohtasin, tarhaolot olivat molemmissa aika samanlaiset. Kuten kaikki muutkin, kovasti toivoisin, että uuden tarhan saaminen etenisi eikä asialle vaan koko ajan ilmaantuisi lisää esteitä.
Carmenalle ja Patricialle toivon jaksamista. Taistelu tuulimyllyjä vastaan eli kun yhden ongelman ratkaiset, niin heti on toinen odottamassa, on varmasti raskasta ja turhauttavaa. Ja tätä samaa päivästä päivään; itse en pystyisi moiseen.
Kolmas toive olisi, että tarhan asukit saisivat jatkossakin ruokaa vatsoihinsa. Se, että Brigitte Bardot –säätiön ruokatuki loppuu, kuulostaa lohduttomalta. Varsinkin kun itse näin, kuinka paljon ruokaa kului ja kuinka nopeasti se isokin ruokasäkkivarasto hupeni niiden muutaman päivän aikana.
Lähtisinkö matkalle uudestaan? Kyllä lähtisin ja lähdenkin, jos vaan sopiva tilaisuus koittaa. Vaikka en siellä mitään mullistavaa osannut/voinutkaan tehdä, niin tunsin itseni kuitenkin tarpeellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Ja vaikka Kiian eläviä ja mielenkiintoisia matkakertomuksia onkin aina ilo lukea, niin onhan se aivan toista nähdä kaikki se omin silmin. Joten, jos jollakulla on samanlaisia mietteitä kuin minulla oli tämän reissun suhteen, niin ei muuta kuin rohkeasti vaan matkaan ja omalta osaltaan tuomaan edes vähän iloa (ja ehkä pari nakkimakkaraakin) Romanian kulkukoirien arkeen.
- Sari
|
