Perinteeksi muodostunut syksyinen Tg-Jiun tarhareissu on nyt takanapäin ja kuten aina ennenkin, niin nytkin reissu oli täynnä ikimuistoisia tapahtumia sekä tunteita.

Tällä kertaa minun ja Jukan mukana oli ensikertalainen, Sari, joka pärjäsi kaikista ennakkopeloistaan huolimatta loistavasti matkalla.

Pahoittelen jo tässä vaiheessa matkakertomuksen vaajaata kuvitusta ja sitä, että tarhakuvia ei tältä reissulta ole. Minä onnistuin hukkaamaan toisen mukanamme olleen kameran ja siinä oli ne lähes 600 kuvaa, joiden ottamiseen uhrasin tuntikaupalla aikaa ja näin kovasti vaivaa ja jotka oli tarkoitus laittaa kaikkien katsottavaksi. Matkakertomukseen liitetyt kuvat on otettu joko kännykällä tai mukanamme olleella varakameralla. Voitte arvata kuinka minua harmittaa kameran mukana menneet arvokkaat kuvamuistot (kamerasta itsessään en piittaa).

Lauantai

Niin lähtöselvitys, lentomatka kuin vuokra-auton saaminenkin sujuivat mutkitta ja pääsimme ajamaan kohti Bukarestia noin puoli tuntia tavallista aikaisemmin. Pysähdyimme tietenkin tutulla huoltoasemalla, mutta emme havainneet siellä nelijalkaisia ystäviämme ja niin päätimmekin jatkaa matkaa ja koettaa tavata vanhat ystävämme paluumatkalla.

Kun olimme päässeet pois moottoritieltä ja ajelimme läpi taajama-asutusten huomasin surukseni, että teiden varsilla näkyi tavallista enemmän auton alle jääneitä koirien ruumiita. En tiedä mistä se voisi johtua, mutta lohduttomalta se tietenkin tuntui kun aina toivoo, että niitä olisi aina vain vähemmän.

Vuoristotielle päästyämme sihtailimme edelleen tien reunamia koska kyseisellä vuoristotiellä on pitkähköjäkin pätkiä ilman asutusta ja levähdyspaikkojen läheisyydessä yleensä käyskentelee paljon koiria. Eräällä tien vastakkaisella puolella olevan levähdyspaikan lähellä näimme liikettä ja päätimme kääntyä takaisin tarkistamaan tilanteen. Löysimmekin kaksi n. 2 kuukauden ikäistä pentua leikkimässä levähdyspaikalla aivan vilkkaan ja raskaan liikenteen vieressä. Havaitsimme myös vähän matkan päässä auton alle jääneen isomman koiran, joka todennäköisesti oli pentujen emä. Mitä todennäköisimmin joku oli hylännyt sekä emän että pennut tien poskeen. Emme tietenkään voineet jättää pentuja oman onnensa nojaan, koska ne olisivat melkoisen varmasti juosseet pian myös autojen alle. Eikä noilla levähdyspaikoilla varmasti monikaan viipyilijä ruoki nälkäisiä koiria vaan vain hoitaa omat tarpeensa ja jatkaa matkaa. Kahmaisin pennut syliini ja voi miten autuaana ne käpertyivätkin heti syliini. Meillä oli pieni kuljetusboksi viemisinä tarhalle ja se olikin oikein sopiva pesä, jonne pikkuiset saatoimme laittaa. Pehmikkeeksi laitoin fleecetakkini ja pian pennut tuhisivatkin tyytyväisinä boksissa.

Pysähdyimme vuoristotiellä vielä uudemman kerran, koska muistimme edelliseltä reissulta toisenkin levähdyspaikan, jossa majaili useampi nälkäinen koira. Ilolla ei taaskaan ollut rajoja kun otimme herkut esiin ja ruokimme monta nälkäistä koditonta. Ennen Tg-Jiuta pysähdyimme vielä monta kertaa ruokkimaan tien varsilla havaitsemiamme koiria, mutta lopulta saavuimme tarhalle tervehtimään Carmenaa ja Patriciaa sekä tarhan koiria. Halailtuamme tovin ja vaihdettuamme kuulumisia, Patricia kertoi suruksemme vartiokoira Gogun kadonneen pari päivää aikaisemmin. Gogu on meille hyvin rakas ja saatoimme vain toivoa, että vanha ystävämme palaisi takaisin tarhalle eikä sille ole sattunut mitään ikävää.

Veimme tienposkesta pelastamamme pennut vanhan kaupungin tarhan puolelle, jossa oli jo ennestään eräässä aitauksessa viisi hieman nuorempaa pentua. Tilanpuutteen vuoksi Carmena ja Patricia olivat ottaneet osan vanhasta kaupungin tarhastä koirien käyttöön. Kun olimme saaneet pennut yöpuulle ja tervehdittyämme muut ko. tarhan asukit huomasimme tarhan edustalla olevan vilkkaan tien laidassa kaksi hevosta, jotka käyskentelivät vaarallisen lähellä ajotietä. Carmena kertoi, että hän on jo soittanut viranomaisille ja kertonut hevosista ja että ne ovat vaarassa jäädä auton alle ellei kukaan niitä hae pois. Carmena oli yrittänyt lähestyä hevosia jo aiemmin, mutta ne olivat sen verran säikkyjä, että hän oli jättänyt ne rauhaan siinä pelossa että säntäävät tielle hänen yrittäessä häätää niitä kauemmas.

Iloksemme huomasimme tarhalla olevan kaksi työmiestä eli Vasilen lisäksi noin kuukauden tarhalla ollut uusi työmies ei ollut vielä lähtenyt läiskimään kuten niin moni aikaisempi kokelas.

Iltakahdeksan aikoihin pääsimme hotellille ja jo yhdeksän aikaan meidän oli määrä tavata Carmena hänen kotinsa edessä ja mennä illalliselle Carmenan veljen perheen luo. Meille tarjoiltiin yltäkylläinen illallinen ja palattuamme puolen yön jälkeen hotellille olimme niin ähkyinä, että kaaduimme suoraan sänkyihimme.

Sunnuntai

Aamulla riensimme pikaisen kahvin jälkeen supermarket Kauflandiin ja ostimme runsaat 100 kiloa koiranruokaa ja siivoustarvikkeita tarhalle. Tämä rituaali toistui kolmena aamuna peräkkäin eli yhteensä tarhalle tuli ostettua lähes 400 kiloa koiranruokaa. Ja tietenkin Kauflandissa toistui myös pahvinkeräysoperaatio kuten aikaisempinakin kertoina. Pahvit ovat hyvin käytännöllisiä alustoja varastorakennuksessa ja niitä yritämme aina hamstrata monta ostoskärryllistä reissujemme aikana.

Kun pääsimme tarhalle olikin Patricia meitä jo vastassa ja kertoi minulle saaneensa puhelun hylätystä ja nääntyneen oloisesta isosta koirasta noin 7 kilometrin päässä tarhalta. Ennen kuin lähdimme Patrician kanssa tarkistamaan tilannetta ehti hän kertoa, että kaksi hevosta, jotka oli jätetty edellisenä iltana yksin tarhan edessä kulkevan tien laitaan olivat jääneet yön aikana auton alle ja ne oli löydetty varhain aamulla kuolleena. Miten surulliselta ja lohduttomalta tuolloin taas kerran tuntuikaan. Mutta surusta huolimatta oli lähdettävä matkaan ja etsimään hylättyä koiraa, jonka löysimmekin kuvatulta alueelta peltoaukean välistä johtavalta tieltä. Hylätty ja nääntymäisillään oleva koira oli rotweiler, jolla oli paksu naru kaulassaan ja valtava kasvain vatsan ulkopuolella. Koiraa oli mahdoton saada pikkuautoon, joten jäin pitämään siitä huolta sillä aikaa kun Patricia lähti hakemaan Jukkaa, joka voisi tulla isolla vuokra-autollamme pelastamaan nääntyvän koiran. Saimme koiran helposti nakkien avulla houkutelluksi kuljetusboksiin, jonka nostimme vuokra-autoomme ja niin matka jatkui kohti eläinlääkäriä, jossa poloinen nesteytettiin. Koiran valtavaa kasvainta yritetään leikata heti kun se on saanut sen verran voimia, että kestää leikkauksen. Tässä vaiheessa ei voinut kuin toivoa, että kasvain ei olisi levinnyt sisäelimiin. Vaikka olikin sunnuntai, oli eläinlääkärissä ruuhkaa ja siellä paikkailtiin mm. pientä koiraa, jolta isompi koira oli raadellut toisen puolen päästä ja mm. koiran silmä oli tipahtanut täysin paikaltaan.

Hylätty rotweiler

Puolen päivän jälkeen vietimme muutaman tunnin tarhalla kuka missäkin puuhaillen ja eri puolilla koirien kanssa seurustellen. Varastorakennuksessa tutustuin myös Basa-koiraan, joka eli kerrostalon sokkelikerroksessa yli puoli vuotta ja saatiin elokuun lopulla pelastetuksi vankilastaan. Basan sopeutuminen normaaliin elämään vie varmasti pitkän ajan, mutta ilokseni huomasin Basan olevan erinomaisen terveen näköisen ja myös sen verran uteliaan kaiken arkuuden ohella, että varmasti hän vielä jonakin päivänä uskaltaa luottaa ihmisiin. Varsinkin kun saa toipua rauhassa Carmenan ja Patrician hoivissa.

 Kolmen jälkeen lähdimme tervehtimään Carmenan lukuisia lemmikkejä sekä hänen kotinsa vastapäisellä tontilla asustelevia kymmeniä koiria. Tietenkin saimme ihastella myös Dona-hevosta ja hänen Daria-varsaansa, joka oli kasvanut huikean paljon sitten viime kesäkuun. Sekä Dona että Daria ovat häikäisevän kauniita ja hyvinvoivia hevosia ja voimme vain ihmetellä kuinka Dona selvisi takaisin elämään lähes varmalta tuntuneelta julmalta kohtalolta ja sen tuomalta hitaalta kuolemalta ex-omistajansa käsissä. Carmena ja Patricia kertoivat, että Donalle ja Darialle tullaan tekemään talviasuttava talli lokakuun aikana ja lupasimme tietenkin auttaa heitä tallin rakentamiskustannuksissa.

Carmenan kotona

Carmenan luota suuntasimme kulkumme Tg-Jiun kaupungin tarhalle, joka oli kaikessa karuudessaan ja metelin täyttämänä todella järkytys. Isossa hallissa oli pari sataa koiraa ja niiden haukunta monistui korkeassa ja kaikuvassa hallissa lähes sietämättömäksi. Kun tarhaa kiersi aikansa näki selvästi, että ns. terveiden koirien seassa oli paljon sairaita ja apaattisia koiria, jotka vain hiljaa kituivat pois. Carmena käy päivittäin kaupungin tarhalla ja vie mm. pennuille pari sangollista kotonaan keittämää soppaa syötäväksi. Hän yrittää myös lääkitä sairaita koiria antibiootein, mutta koirat tarvitsisivat kipeästi eläinlääkärin hoitoa jota eivät tarhalla saa alkuunkaan. Reissumme aikana kaupungin tarhalla kuoli kuusi koiraa ja pari päivää reissumme jälkeen kaksi lisää. Carmena tekee jatkuvasti valituksia kaupungin tarhan toimista, mutta hän on melkoisen yksin taistelussaan ja vastassaan koko kaupungin viranomaiset, jotka ovat valmiita todistamaan mitä tahansa Carmenaa vastaan pientä lahjusta tai pelottelua vastaan. Carmena myös kertoi, ettei hän uskalla ottaa kaupungin tarhalta sairaita koiria hoidettavaksi tai lopetettavaksi kuin silloin tällöin, koska pelkää että häntä aletaan syyttää koirien anastamisesta ja tappamisesta. Niin oli jo kerran käynyt vanhan tarhan aikana. Nytkin kaupungin tarhalla oli täysin uupunut koira, jonka Carmena olisi halunnut ottaa mukaansa, mutta emme olisi voineet tehdä enää mitään sen hyväksi koska eläinlääkäriä ei ollut saatavilla ja niin meidän oli jätettävä koira tarhalle. Toki tarhalla oli muitakin sairaita koiria, jotka Carmena olisi tahtonut viedä pois, mutta ei ole todellakaan oikein, että hänen täytyy kantaa vastuu oman tarhan koirien lisäksi myös sadoista kaupungin tarhan koirista. Ja tokihan se Carmenan ja Patrician huoli ulottuu myös koko läänin alueen koiratarhoihin, koska jokaisessa on asiat enemmän tai vähemmän huonosti.

Kaupungin tarhan koiria: 1. kuvassa vakavasti sairas koira, 2. kuvassa takaraajoistaan halvaantunut koira, 3. kuvassa etujalastaan vaikeasti vammautunut koira, 4. kuvassa pentuja, jotka syövät Carmenan tuomaa soppaa

Kuuden aikoihin illalla palasimme vielä Carmenan tarhalle ja kävimme tervehtimässä niin paljon tarhan koiria kuin suinkin parin tunnin aikana ehdimme. Carmena jäi vielä tarhalle tekemään iltatarkistusta meidän lähtiessä kahdeksan aikoihin hotelliin siistiytymään. Meidät oli jälleen kutsuttu illalliselle Carmenan veljen perheen luo ja jo yhdeksän aikaan meillä oli jo treffit Carmenan kotiportin edessä. Kello oli jälleen yli puolenyön kun pääsimme vatsat täynnä sänkyyn. Meitä syötettiin niin hyvin iltaisin, että seuraavana päivänä ei tullut ruoka mieleenkään ennen kuin illallinen Carmenan veljen luona oli taas edessä ja silloinkin alkupalat olisivat riittäneet vallan mainiosti tyydyttämään nälkämme.

Maanantai

Aamu alkoi jälleen pikaisella kahvilla ja kauppareissulla. Meillä oli aamukymmeneltä treffit supermarketin parkkipaikalla Patrician kanssa ja tarkoituksenamme käydä katsomassa tontteja, joita olemme havitelleet uuden tarhan maiksi. Kyseiset tonteilla on kolme eri omistajaa ja tonttien yhteenlaskettu pinta-ala on lähes 20 000 neliömetriä. Tontit ovat ns. peltomaata eli siinä mielessä hyvinkin soveltuvat uuden tarhan tarkoituksiin. Tonteille johtavan tien varsilla on paikallista romaniväestön asutusta, mutta tontit sijaitsevat kuitenkin riittävän kaukana ko. asutuksesta. Patricia kertoi, että hänen äitinsä on hoitanut enimmäkseen tonttiasiaa ja voisimme käydä myöhemmin hänen kanssaan vielä tontilla ja läpi siihen liittyviä asioita.

Carmenalla oli maanantaina aamupäivällä tärkeitä tapaamisia mm. paikallisten poliisiviranomaisten kanssa eläinsuojeluun liittyen ja myös muutama haastattelu paikallisiin lehtiin.

Maanantaina aamupäivä ja alkuiltapäivä menikin auttaessa tarhalla siivoamisessa, ruokkimisessa ja ehdimme myös seurustelemaan koirien kanssa. Vasilekin tuli vähän väliä nykimään minua hihasta ja selittämään, että tarvitsee apua koirien siirtämisessä paikasta toiseen. Hän kun pohjimmiltaan pelkää edelleenkin koiria ja tajusi, että minusta on tarhalla hyvä apu, kun en pelkää ja koirat luottavat minuun.  Vietin myös tuntikausia ulkotarhan häkeissä istuskellen koirien kanssa kopeissa ja koppien päällä rapsutellen ystäviäni ja jutellen heille mukavia. Siinä unohtuivat yhtäkkiä kaikki maailman tuska ja paineet ja toivoin vain voivani viipyä koirien luona mahdollisimman kauan.

Kahden jälkeen iltapäivällä kävimme Carmenan kanssa vielä katsomassa havittelemiamme tontteja uutta tarhaa varten ja tutustuimme hänellä oleviin tontteja koskeviin virallisiin papereihin. Keskustelimme tietenkin mm. siitä, että kuinka helppoa/vaikeaa tontille on saada sähköt, vesi ja viemäröinti. Romaniassa nämä asiat kun eivät ole aivan yhtä yksioikoisia tai selviä kuin mitä meillä Suomessa.

Tonttikatselmuksen jälkeen Jukka toi minut takaisin tarhalle ja hän sekä Carmena menivät katsomaan mitä kaupungin tarhalle kuuluu. Carmena haluaa, että kaupungin tarhan kelvottomalle eläinlääkärille annettaisiin potkut ja tilalle otettaisiin joku pätevämpi ja vastuuntuntoisempi. Niitä vain ei ole Tg-Jiussa valitettavasti juurikaan saatavilla.

Kuuden aikoihin illalla Patricia etsi minut käsiinsä ja kertoi, että hänen on lähdettävä kotiin hoitamaan omat koirat ja sen jälkeen lähdettävä ajamaan kohti Timisoaraa, jossa on aloittanut opiskelut eläinlääketieteellisessä. Patrician opiskeluun kuuluu toistaiseksi joka tiistai ja keskiviikko ns. laboratoriojaksossa. Timisoaraan hän ajaa myöhään maanantai-iltana huonokuntoista ja kiemuraista tietä ollakseen paikalla varhain tiistaiaamuna. Keskiviikkoiltana hän ajaa taas takaisin Tg-Jiuhun ja on tarhalla auttamassa torstaiaamusta aina seuraavaan maanantai-iltapäivään. Patrician illat toki kuluvat opiskellessa eikä hän meidänkään reissumme aikana ehtinyt osallistua iltameininkeihin kanssamme. Toivon sydämestäni, että Patricia jaksaa jatkaa opintojaan sillä yhtälö on todella vaikea ja raskas.

Patrician lähdettyä tarhalta Jukka soitti minulle hätääntyneenä ja kertoi, että hän ja Carmena olivat kaupungin tarhalta lähdettyään nähneet kun eräs koira jäi auton tönäisemäksi. Auto jatkoi matkaansa ja koira jäi pahoin loukkaantuneena valittamaan tien poskeen. Carmena ja Jukka olivat nostaneet loukkaantuneen koiran kyytiinsä ja olivat matkalla tarhalle. Vartin päästä Carmena ja Jukka saapuivatkin loukkaantuneen koiran kanssa ja nostimme hänet pois autosta. Siinä vaiheessa koira oli jo shokissa eikä päästänyt ääntäkään. Veimme koiran kaupungin vanhan tarhan puolelle, koska siellä oli vielä useita häkkejä vapaana ja saatoimme tehdä loukkaantuneelle koiralle sinne rauhallisen toipumistilan. Eläinlääkäri ei ollut tavoitettavissa enää ja Carmena saattoi antaa koiralle ensihoidoksi vain kipulääkitystä.

Maanantai-iltana saimme jälleen kerran nauttia Carmenan veljen ja hänen vaimonsa Simonan vieraanvaraisuudesta ja päivä venähti kuinkas ollakaan yli puolen yön.

Yhdessä vietetyn illan aikana Carmena kertoi myös omista ponnisteluistaan kohti tohtorin väitöskirjaa, joka kaikista vaikeuksistaan huolimatta on jo loppusuoralla. Nyt hänellä on vain kertakaikkiaan ollut niin kiire, että aikataulut eivät ole antaneet myöten valmistua tämän syksyn aikana. Carmenaa ohjaavat professorit soittavat hänelle viikottain ja yrittävät kannustaa Carmenaa jatkamaan ja viemään väitöskirjan päätökseen sillä niin lähellä päämääräänsä hän jo on. Toivomme tietenkin myös sitä, että Carmena jaksaa ponnistella kohti päämääräänsä tälläkin saralla ja yritämme olla hänen tukenaan niin paljon kuin mahdollista.　

Tiistai

Oli kolmas ja viimeinen tarhapäivä. Jo aamusta alkaen viimeisinä tarhapäivinä valtaa tietynlainen haikeus, sillä juuri kun on päässyt vauhtiin niin on jo hyvästelyjen aika. Monta kertaa reissun aikana mietin, että haluaisin joskus saada tilaisuuden viettää tarhalla useamman viikon ajan. Kolme päivää ei riitä muutamalle ihmiselle kaikkeen siihen mitä pitäisi; että yrittää olla avuksi, singahdella sinne tänne yllättävien asioiden perässä, tutustua paikallisiin ongelmiin, seurustella tarhan koirien kanssa ja kuvata niitä kaiken lisäksi tuntikausia. Varsinkin kun haluaisi ennen kaikkea viettää ne arvokkaat tunnit tarhan koirien kanssa vain seuraten niiden touhuja ja ollen mahdollisimman paljon läsnä siellä missä rapsutuksia ja hellyyttä haetaan ja märkiä suukkoja ja ystävyyden osoituksia jaetaan.

Carmenan tultua tarhalle, kertoi hän että kaupungin tarhalla oli edellisenä yönä kuollut viisi koiraa. On niin lohdutonta kuultavaa, että kaupungin tarhalle tuodaan terveitä koiria, mutta melkoisen pian monet sairastuvat ja kuolevat hitaasti pois. Carmena kertoi myös, että paikallinen yksityinen eläinlääkäri eli meidänkin tuntemamme Popescu olisi tehnyt kaupungin tarhan kanssa sopimuksen koirien steriloinneista. Meistä tuntui tietenkin hyvin oudolta se, että koiria steriloitaisiin, mutta ne eivät saa kuitenkaan muuta tarvittavaa hoitoa. Tässä vaiheessa emme tiedä mitä kaupungin ja eläinlääkäri Popescun välinen sopimus tosiasiassa pitää sisällään, mutta pelkäämme jälleen kerran jonkinlaista korruptiota ja määrärahojen väärinkäyttöä.

Tiistai-iltapäivänä kaupungin viranomaisten kanssa keskusteltuaan Carmena kertoi myös melkoisen musertavan uutisen koskien uutta tarhaa varten havittelemaamme tonttia. Hirmuvaltias Ceausescun aikaan kaikki maat otettiin valtion haltuun ja kun niitä aikanaan alettiin palauttamaan omistajilleen ei niitä ole ns. virallisesti lohkottu ja lainhuudatettu. Varsinkin asuinalueiden ulkopuoliset metsä- ja viljelymaat ovat suurimmalta osin koko Romaniassa epävirallisesti omistuksessa. Meidän tapauksessamme tämä konkretisoituu niin, että tonttialue, jonka haluaisimme ostaa, on kolmen eri omistajan hallussa ja ennen kuin he voivat ko. tontit myydä, on ne virallisesti lohkottava ja lainhuudatettava. Tuossa toimituksessa vain todennäköisesti käy niin, että tonttien omistussuhteet heittävät häränpyllyä eli esim. omistaja x:lle merkitty tontti ei kuulukaan kokonaisuudessaan hänelle vaan osittain ja toinen puoli omistaja y:lle. Samoin omistaja y:n tontista osa voi kuulua omistaja z:lle. Ja pahimmassa tapauksessa joku osa ko. tonteista kuuluukin omistaja ö:lle eli henkilölle, joka ei edes halua myydä tonttiaan. Ositus sekä siihen kuuluva lainhuudatus saattaa myös olla hyvinkin pitkä prosessi Romaniassa, jossa nämä asiat ovat täysin uusia ja niistä ei ole juurikaan kokemusta. Eivätkä nämä byrokratian kiemurat milloinkaan tietenkään ilmaisia ole. Eli jälleen kerran meillä on vastassa odottamattomia esteitä ja saatamme vain toivoa, että löytäisimme jonkun viranomaistahon, joka voisi meitä tässä asiassa auttaa eteenpäin.

Tonttien etsiminen uutta tarhaa varten ei ole ollut mitenkään helppoa eikä sellaisia ole pilvin pimein tarjolla. Mikäli meillä olisi tarjota 10-15 euroa/neliömetri tontista voisi sen hankkiminen olla paljonkin helpompaa, mutta toisaalta useimmat ns. sopivat tontit ovat taas turhan lähellä asutusaluetta ja niiden ostaminen sen verran riskialtista, että mieluummin kaikesta huolimatta havittelemme tonttia kauempaa asutuksesta.

Masentavista uutisista huolimatta meidän oli oltava reippaita ja yritettävä valaa uskoa Carmenaan, joka joutuu kohtaamaan ja kantamaan harteillaan aivan liian paljon vastuksia ja vaikeuksia. Lupasimme varmaan tuhannen kerran, että emme jätä häntä yksin vaan yritämme auttaa niin paljon kuin vain ikinä kykenemme.

Tiistai-illan hämärtyessä meidän oli pakko jättää jälleen kerran hyvästit sadoille ystävillemme Tg-Jiun tarhalla ja luvata, että tulemme mahdollisimman pian takaisin ja että heidän on jaksettava uskoa parempaan tulevaisuuteen kanssamme.

Myöhemmin illalla tapasimme vielä Carmenan ja yhteisen illallisen aikana kertasimme matkan aikana tapahtunutta ja sitä mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Carmena oli tietenkin erityisen huolissaan mm. siitä kuinka hänen tarhan koirien ruokahuollon käy, kun Brigitte Bardotin säätiö lopettaa ruoka-avun tämän vuoden jälkeen. Yritimme lohduttaa Carmenaa, että teemme kaikkemme jotta voisimme turvata tarhan koirien ruoan jatkossa ja toivon sydämestäni, että kykenemme lupauksemme pitämään. Carmena luottaa tietenkin meihin ja jaksaa aina ihmetellä kuinka paljon hänellä on ystäviä ja tukijoita kaukana Suomessa ja kuinka kiitollinen hän kaikille on. 

Keskiviikko

Puoli kuuden aikaan aamulla starttasimme kotimatkalle. Meillä oli mukanamme autossa parikymmentä kiloa koiranruokaa, jota jaoimme aamuhämärässä ystävillemme pitkin matkaa Tg-Jiusta Bukarestiin.

Kun kone nousi yhden aikaan iltapäivällä Bukarestin lentokentältä valuivat kyyneleet valtoimenaan silmistä ja ikävä takaisin tarhalle oli jo miltei sietämätön.

Loppusanat

Tällä kertaa emme vieneet tarhalle lääkkeitä, koska emme saaneet kerätyksi niitä varten riittävästi varoja. Mutta toivon mukaan saamme tilatuksi lääkkeitä vielä lokakuun aikana ja lähetettyä ne sitten postitse Tg-Jiuhun.

Keskustelimme Carmenan ja Patrician kanssa paljon myös siitä, että esim. kulkukoirien kohtelua koskeva uudistuslaki on jumissa Romanian virkakoneistossa. Uudistusta koskeva mielenosoitus järjestettiin parlamentin edessä syyskuun 15. päivä, mutta osanotto siihen oli todella surkea. Johtopäätös väistämättä on se, että Romaniassa toimivat niin paikalliset kuin ulkomaisetkaan eläinsuojeluorganisaatiot ja tahot eivät syystä tai toisesta keskity riittävästi tärkeisiin kansallisiin eläinsuojelua koskeviin asioihin eli mm. lakimuutosuudistusten ajamiseen eläintensuojelun hyväksi.  PAFilta kyllä lähtee vähintään joka toinen kuukausi erilaisia raportteja Gorjin läänin huonosta eläinsuojelutilanteesta mm. Euroopan Unionille ja kansainvälisille eläinsuojelututahoille. Olemme myös koonneet kattavia varsinkin kulkukoirien ja hevosten kohteluun liittyviä parannusehdotuksia Romanian kaltaisiissa maissa EU:lle ja jotka toivoisimme myös kaikkien eläinsuojelujärjestöjen kautta maailman huomioivan ja tukevan niiden toteutumista.

En edes halua ajatella sitä mikä olisi Romanian eläinten kohtalo ellei siellä olisi Carmenan ja Patrician kaltaisia ihmisiä, jotka varmasti elämänsä aikana saavat eläinsuojeluun liittyviä asioita eteenpäin valtavin harppauksin. Ehkä eivät ole itse näkemässä kaikkia tuloksia elinaikanaan, mutta varmasti ovat saaneet liikkeelle jotain sellaista mitä tulevat sukupolvet vielä muistavat vuosikymmeniä ellei jopa -satoja. Ja meidän tulee olla myös ylpeitä siitä, että olemme voineet olla mukana jossakin sellaisessa, jolla on suuri vaikutus vielä kaukana tulevaisuudessa. Romania on opettanut ainakin minulle nöyryyttä (joksin olen välillä tuntenut suurta vihaa ja katkeruuttakin) ja sitä, että en saa kaikkea haluamaani siinä aikataulussa kuin olen kuvitellut eivätkä asiat vain kulje niin kuin toivon vaan muuttuvat välillä yhä mutkikkaammiksi. Mutta siitäkään huolimatta en ole halunnut luovuttaa vaan taistella entistäkin sitkeämmin eläinten oikeuksien puolesta. Toivon tietenkin sydämestäni, että jaksatte taistella kanssamme loppuun saakka.

-Kiia-