Tunnelmia Romanian reissulta 19.–23.3.2008

Lähdin tälle ensimmäiselle matkalleni Targu-Jiuhun hyvin lyhyellä varoitusajalla ja vähän yllätyksenä itsellenikin. Anun kanssa ollaan samassa Karhuryhmässä ja lueskeltuani Anun sähköposteja innostuin itsekin lähtemään mukaan. Luin ennakkoon matkakertomuksia ja muutakin infoa paikallisista oloista, mutta mahdotonta oli varautua siihen, miten vahvasti kaikki näkemäni omiin tunteisiini ja koko elämääni tulikaan vaikuttamaan.

Tapasin Kiian, Jukan ja Helin ensimmäistä kertaa lentokentällä ja heti alusta lähtien kaikki olivat todella ihania ja lämpimiä ihmisiä, joiden kanssa noviisinkaan ei tarvinnut tuntea olevansa aivan eksyksissä. Anunkin olin tavannut vain kerran aikaisemmin, mutta tuntui kuin olisin tuntenut koko porukan jo kauemmin ja meillä oli mahtava yhteishenki. Aikaisemmilla reissuillani olen aina saanut tuntea olevani vähän "outo tapaus" ostellessani ruokaa kulkukoirille ja kissoille ja käyttäessäni aikaani niiden hoivailuun, mutta tässä porukassa oli täysin luonnollista pysähdellä ruokaa täyteen lastatulla autollamme syrjäisille huoltoasemille ja tienvarsille nälkäisiä karvapalloja syöttämään. Tuntui hurjalta miten nopeasti pelokkaat koirat, jotka olivat selvästi tottuneet pelkkään julmuuteen ihmisten taholta, tajusivat meidät ystäviksi ja suorastaan pursuivat yli äyräiden rakkautta ja onnea saadessaan vatsantäytteen lisäksi hellyyttä ja rapsutuksia. Sydäntäsärkevää oli lähteä ja jättää reppanat katsomaan haikeina auton perään... Etenkin ihan ensimmäisellä huoltoasemalla tapaamani nuori uroskoira oli todella valloittava tapaus. Olisin voinut napata sen mukaani samantien ja vieläkin mietin josko sen ensi kerralla löytäisin samasta paikkaa... Lohduttavaa kuitenkin, että tällä pojulla oli huoltoasemalla oma lauma ja ehkä jokunen hyväsydäminen ihminen välillä eksyy sinne koiria ruokkimaankin.

Tienvarsien näkymät matkan varrella olivat melkoisen lohduttomia. Nälkiintyneitä koiria ja pikkuisia pentuja yksinään koittamassa löytää jotain syötävää... Kuolleita koiria näkyi myös tienvarsilla. Muiden kertoman mukaaan kulkukoiria oli näkynyt aikaisemmin paljon enemmänkin, mutta ilmeisesti niitä on nyt "siivottu" pois. Keinoja en halua edes ajatella... Tuli todella pieni ja avuton olo, kun kaikkia ei millään pysty auttamaan ja useimpien paikallisten asenteet eläimiin olivat joko välinpitämättömiä tai vihamielisiä. Ei voi kuitenkaan aivan yleistää - sydäntä lämmitti näkemäni huivipäinen mummeli syöttämässä kulkukoiria ja mies joka taputti hellästi lemmikkikoiraansa. Myös hevosten olot Romaniassa olivat surkeat. Kamalaa nähdä loppuunajettuja hevosparkoja, joiden luut paistoivat ihon alta ja selät olivat painuneet notkolle liian painavista kuormista. Ihmetyttää miten edes näin rahallisesti(!!!) arvokkaasta eläimestä ei pidetä huolta. Ihmisten julmuus vain on käsittämätöntä...

Pääsimme perille Targu-Jiuhun illalla ja menimme suoraan tarhalle. Viereen oli perustettu kaupungin ylläpitämä tarha (huh..) ja nämä yhdessä muodostivat melkoisen uteliaiden kuonojen ja huiskaavien häntien meren. Haukkuminen oli päätä huumaavaa kaikkien halutessa osansa huomiosta. Myös tarhan vahtikoirat, suloiset Gogu ja Kiti (joka rakasti Jukkaa yli kaiken..) sekä uusi tulokas, hassu "hymyilevä koira" olivat kovasti hellyydenkipeitä pakkauksia. Tarhan verkkoaidan luokse mennessäni jokapuolelta tunki neniä kiinni käsiin. Aggressiivisuudesta ihmisiä kohtaan ei ollut tietoakaan. Sinänsä uskomatonta, kun tietää mitä kaikkea useat Carmenan turviin pelastetut ressut ovatkaan saaneet kestää ihmisten taholta... Oli myös upeaa tavata Carmena ja Patricia. Heitä ei voi kuin ihailla. Uskomatonta miten paljon hyvää voi muutamakin määrätietoinen ihminen saada aikaan. Se ainakin jo antaa toivoa paremmasta. Tuoksukaan (eli rehellisesti – haju) ei ollut maailman paras, vaikka yli 400:n koiran aitauksia huuhdeltiin päivittäin. No, siihen tuli pian totuttua ja itse tyytyväisenä mitään haistamattomana vaatteet haisten kuljeskelin mm. kaupassa. En muuten varmaan ikinä enää pysty katsomaan kaupoista roskiin meneviä pahveja samoin kuin ennen... Niitähän aina tarvitaan tarhalla koirien alustoiksi ja siksi niitä aina hamstrattiin joka paikasta.

Yksi hauskimmista paikallisista kontakteista sattuikin, kun oltiin juuri loppupäivinä pysäköity vuokra-automme hotellin pihaan ja kahdestaan Helin kanssa odoteltiin muita. Eiköhän joku mies juuri silloin vie (ah, niin hienoja) pahveja roskiin ja Helin vahtiessa autoa minähän säntäsin niitä hakemaan. Herttainen dyykkarimummo oli seuranani roskiksilla ja yhteisen kielen puute ei paljon haitannut. Iskin käteni pahveja tavoitellessani johonkin (mitä en halua tietää – Pelkokerroin kamaa kuitenkin..) ja ihana mummo alkoi putsailemaan käsiäni ennenkuin ehdin edes kauhusta irvistää ja putsaili myös niitä "arvokkaita" pahvejakin. Koitin elekielellä (ja muutamalla haukahduksellakin – lopettakaa jo se nauraminen...) selittää mistä kyse. Ihana mummeli oli erittäin tyytyväinen, kun kipitin hakemaan Heliltä (loputon tupakkasampo!) pari tupakkaa ja vähän rahaakin. Olihan siinä varmaan mummolla ihmettelemistä, kun dyykkauskaverilta saakin lahjoja. Mummohan pisti tupakiksi samantien. :) Kiitti vaan vielä Heli tuosta! Hotellimme oli parempi, kuin olin uskaltanut odottaakaan. Joskin heti tullessamme henkilökunta käski olla tuomatta koiria tällä kertaa (jaahas, kiinni jäitte viime kerrasta!.. ). Myös laukkuihimme luotiin pitkiä katseita aina hotellille tarhalta tullessamme - odottivat selvästi haukahdusta kuuluvaksi.:)

Eli takaisin ensimmäiseen iltaan tarhalla... Vähän ajatukset menevät päivien suhteen sekaisin, pahoittelen jo etukäteen. Hämärtyvän sekä jäätävän kylmän illan raskain tapaus oli kaksi n. 3-4 kk vanhaa pentua, jotka kyyhöttivät kaupungin tarhalla vailla pienintäkään suojaa. Musta hassu pörriäinen ja huonovointisen oloinen valkoinen pentu. Tuntui äärimmäisen pahalta lähteä hotelliin nukkumaan ja jättää ne sinne palelemaan, mutta ei siihen aikaan ollut mitään muutakaan tehtävissä. Nukuin univeloista huolimatta surkeasti ja Anullakin oli ajatus pennuista kummitellut yön mielessä. Haettiinkin pikkuiset heti seuraavana päivänä pois sieltä romanialaisten ukkojen ihmettelyistä huolimatta.

Rakastuin täysin mustaan pentupörriäiseen, joka näytti ihan hämmästyneeltä pikku peikolta. Sen nimeksi annoinkin sitten Mörkö (koira parka...). Upeimpia hetkiä koko reissussa oli, kun Anu oli laittanut Mörölle ihanan pesän valmiiksi ja sain pikkuisen sinne lämpimään ja turvaan. Hyvin pian syntyi päätös, että Mörkö lähtee asustamaan luokseni Helsinkiin. Aloitinkin päivittäin opettamaan Mörökölliäni mm. valjaissa ulkoiluun ja syötin sille erityisravinteita. Pennulla oli alkanut pahalta kuulostava yskä, johon Carmenalla oli onneksi lääkitykset. Anun kanssa madotettiin useita koiria ja hyvin tuotti tulosta. Oli aivan mahtavaa viettää aikaa tarhalla kymmenien koirien piirityksessä kaikkien halutessa hellyyttä ja rapsutuksia. Olisi pitänyt olla sata kättä voidakseen helliä kaikkia toinen toistaan suloisempia karvakuonoja. Se pyyteetön rakkaus mitä näiltä koirilta saa on jotain mitä ei voi sanoin kuvailla... Ei edes haitannut, vaikka jaloilleni välillä pissattiinkin – sehän vain merkitsi että "tykkään tuosta ihmisolennosta ja merkkaan sen omakseni".:)

Jo Suomessa olin saanut tehtäväkseni löytää eläinrakkaalle työkaverilleni Ninalle poikapentu ja aivan ihana pieni touhupakkaus Carmenan hoivista löytyikin. Vähän väärien säärien vuoksi pentu sai "työnimen" Mutka. Voisi yhtähyvin olla vaikka Metka – sen verran hassu riiviö tuo pentu on. Nina saa ainakin menoa ja meininkiä elämäänsä tuon pyörremyrskyn saapuessa.:) Hymyilytti aina sitä katsoessa, että tietäisipä poju vaan miten ihana elämä sitä pian odottaa parhaassa mahdollisessa kodissa maalla toisen koiran kaverina ja rakastettuna perheenjäsenenä. Nina ihastui pentuun täysin nähtyään kuvat ja videot ja odottelee sitä nyt innolla kotiin hellittäväksi. Pikku Mutka on melkoinen onnenpekka.

Hyvin pian huomasin viettäväni paljon aikaa myös tarhalla asustelevan suloisen Mutza koiran kanssa. Molemminpuolinen kiintymys vain kasvoi päivä päivältä niin suureksi, että pikku "oravakoira" lähtee myös omaksi kultamurukseni Suomeen. Otin Mutzan päivittäin pois tarhalta – syötin, hellittelin ja opetin ulkoilemaan valjaissa (siinä riittää vielä hommaa...). Mutza oli niin liikuttavan onnellinen meidän kahdenkeskisistä hetkistämme ja itku oli sydäntäsärkevää aina kun jouduin viemään sen takaisin tarhalle. Voi kun olisi jotenkin voinut kertoa sille, että tulen sen pian hakemaan kotiin ja ei siltä ainakaan tule rakkautta puuttumaan koko loppuelämänsä aikana. Mutza on semmoinen tosi läheisyydenkipeä ja rauhallista elämää rakastava pikku sohvaperuna, joka ei viihdy tarhan hälinässä. Etenkin Anu oli tosi onnellinen, että juuri Mutza pääsee kotiin sieltä ja kertoili miten suloinen pentu se oli loppusyksystä ollut asuessaan Carmenan talolla. Näytti kuulemma ihan käpylehmältä.:) Itselle tuli ensimmäisenä orava mieleen – suloinen olento joka tapauksessa.

Päivät tarhalla kuluivat kuin siivillä ja puuhaa riitti aamusta iltaan. Pestiin häkkejä auringossa Anun kanssa ja roiskittiin kakkavettä aina vahingossa toistemme naamoille. Ainakin hyvää vastapainoa työlleni (ja Anun myös), jossa pitää näyttää huolitellulta ja siistiltä. :) Oli vähemmän leidi olo kun hikisenä ja kyynärpäitä myöten p*ssa jynssäsi häkkejä puhtaaksi. Hyvältä tuntui kuitenkin saada tehdä jotain konkreettista koirien olojen parantamiseksi ja oman suuttumuksen kaikesta näkemästäni julmuudesta pystyi purkamaan fyysiseen työhön - puhdistava (sisäisesti – ulkoinen olemus vähemmän puhdas...) kokemus. Paikalliset miehet ihme kyllä tykkäsivät käydä katselemassa touhujamme ja yrittämässä kutsua kyläänkin. Nuori mustalaismies jaksoi steppailla, laulella ja höpötellä jotain romaniaksi senverran pitkään, että lopulta tarjosin hänellekin pesuharjaa käteen. Naureskellen miekkonen otti muutaman askeleen taaksepäin ja jatkoi sitten lauleskeluaan. Laiskianen, olisi voinut edes olla hyödyksi muutenkin kuin lauleskellen ja flirttaillen... Koitin olla kaikille mahdollisimman ystävällinen – ehkä sillä voi edes vähän vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Mustalaislapsia lahjoin karkeilla ja pikku leluilla ja he olivat tosi iloisia ja ihmeissään niistä. Heli jakoi auliisti tupakoitaan voittaen niillä monta uutta ystävää ja oli jopa opetellut senverran romaniaa, että ymmärsi edes jotain paikallisten jutuista. Ja jättipusseja nakkejakin tuo kasvissyöjä osteli vanhan tekijän elkein romaniaksi:).

Myös sisätiloissa oli paljon siivoamista sekä tietenkin koirien hoitoa ja ruokkimista. Kaupungin tarhan uroksilla oli pahoja tappeluita ja kävinkin siellä puhdistamassa yhden koiran haavoja. Vähän mietitytti, että nytköhän tulee hampaista, kun menen vierasta kipeää koiraa putsailemaan. Koira tuntui kuitenkin ymmärtävän, että haluan vain auttaa ja antoi hoitaa itseään. Kyllä siinä tuli kyynel silmään itselläkin, kun ihmisten kaltoin kohtelema koira jaksaa katsoa itseen niin luottavaisena ja vilpittömän kiitollisena pienestäkin hoivasta. Todella säälittävä tapaus oli myös varastorakennukselle suojaan otettu tappelussa halvaantunut koira. Reppana ei pystynyt itse edes syömään eikä juomaan. Ruokin ja juotin sitä kädestä ja silittelin poloisen päätä. Tuli aivan loputtoman voimaton olo niiden silmien edessä... Koira oli pakko viedä lopetettavaksi mahdollisimman pian – mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin lopettaa tuska. Näihin tilanteisiin ei varmaan ikinä totu, vaikka olenkin entinen hoitaja ja kohdannut vanhusten kanssa työskennellessäni paljonkin tuskaa ja kuolemaa. Pakko vaan yrittää nähdä ne valoisat asiat ja tehdä sen mitä voi auttaakseen.

Iltaisin syötiin porukalla hotellilla suoritettuamme ensin muodon (ja hajun..) muutoksen suihkun ja vaatteidenvaihdon voimin. Yhtenä iltana Carmena ja Patricia olivat seuranamme ja toisena käytiin Patrician kotona syömässä pitsat. Kaikki illat olivat aivan mahtavia. En olisi ikinä uskonut voivani tuntea oloani niin hyväksi ja kotoisaksi lähes vieraiden ihmisten kanssa. Ollaan kaikki erilaisia ja eripuolilla Suomea asuvia, mutta rakkaus eläimiin yhdistää ja oli uskomattoman lämminhenkistä ja hauskaa viettää aikaa tämän porukan kanssa. Mieleenpainuvan hieno ilta oli, kun päästiin käymään Carmenan kotona ja tapaamaan siellä asustavia aivan erityisiä koiria ja kissa-valtiasta. Olisin voinut jäädä vaikka miten pitkäksi aikaa seurustelemaan niiden pörriäisten kanssa. Etenkin syliini hypännyt "tirppa" sai sydämeni sulamaan ja kolmijalkainen Wilma sekä kuonopuoli Nasuc olivat todella hurmaavia. Myös sylimyyrä Mica sai kaikkien huomion suloisesta Bubusta puhumattakaan.

Liikuttavaa molemminpuolista rakkautta syntyi myös Helin ja kaupungintarhalta löytyneen harmaan, ujon tyttökoiran välille ja Heli päättikin tuoda söpöläisen Suomeen ja koittaa ainakin etsiä sille kodin. Helillä onkin jo melkoinen lauma kotonaan, joten voisi olla vaikeaa ottaa sinne uutta tulokasta. Saapa nähdä miten käy - niin ihastuneelta toisiinsa nuo kaksi vaikuttivat...

Ja sitten lovestory 2 eli Anu ja Ines. Anu ehti jo aikaisemmin pelastaa pienen pennun (jota muut käyttivät puruleluna) turvaan varastorakennukseen. Hän tuntui muutenkin kuulevan uskomattoman herkästi kaikkien pienimpien avunhuudot sännäten tuulispäänä apuun. Oli aivan uskomattoman riipaisevaa katsella miten rakkaus ja luottamus alkoi Anun ja yksinään ilman laumaa vastapäisellä tontilla asustelleen Ineksen (kuten Anu tuon kaunottaren nimesi) välillä. Ines oli alkuun niin ihmisiä pelkäävä, ettei olisi ikinä uskonut miten nopeasti se leimaantui Anuun, joka jaksoi istua sen lähellä ja jutella sille. Kun luottamus oli voitettu, niin pikku kaunotar seurasi Anua silmät rakkaudesta ja onnesta loistaen kaikkialle. Vahtikoirat muodostivat uhan uudelle tulokkaalle, mutta saatiin Anun kanssa ne rauhoiteltua ja pikku Ines peuhasi onnellisena Anun kyljessä. Harvoin näkee kauniimpaa koiraa ja kauniimpaa katsetta, kuin millä Ines katsoi rakasta emäntäänsä. Ja kyllä ainakin Anun mukaan sain yhtä jumaloivia katseita omilta murusiltani. Ines odottaa nyt pentuja ja Anu on päättänyt tuoda kaikki Suomeen ja etsiä niille kodit. Tuskin vaikeaa, jos yhtään kauniiseen emoonsa tulevat.

Oli hienoa, että meillä oli tuo Jukka ainoana miehenä mukana. Aina kun tarvittiin lihasvoimaa, niin kuorossa huudeltiin Jukkaa apuun. Muutenkin Romaniassa ovat asiat vielä sillä mallilla, että naisia ei oteta ihan todesta ja siinä missä Jukkaa käteltiin, niin meille "tytöille" vain nyökättiin. Eipä noita asenteita hetkessä muuteta, mutta toivottavasti mennään edes pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Muutenkin upeaa katsoa miten paljon Kiia ja Jukka tekevät eläinten hyväksi. Uskomattomia ihmisiä - en voi muuta sanoa. Kaikki tämä vaikutti paljon myös omaan ajatus- ja arvomaailmaani ja toivon tulevaisuudessa voivani olla enemmän avuksi. Eli todellakin haluan lähteä uudestaan Romaniaan ja auttaa mahdolisuuksieni mukaan Kiiaa ja muita PAFilaisia upeassa työssään.

Eli suurkiitos Kiia, Jukka, Heli ja Anu tästä upeasta kokemuksesta! Odotan innolla Mutzaa ja Mörköä kotiin, sekä seuraavaa reissua Targu-Jiuhun.

Halauksin, Carita